Kirjoittanut
Olemme kaikki vielä shokissa, tiedostamattamme.
Uskon, että Norjan joukkomurha jää elämään mieliimme samoissa mittasuhteissa kuin vuoden 2004 Kaakkois-Aasian tsunami tai Estonia-turma vuodelta 1994. Se tullee erottumaan katastrofien ja murhenäytelmien ketjusta karmaisevasti edukseen.
Voiko joukkomurha opettaa mitään? Tässä muutama havainto.
1) Joukkomurha opetti tuntemaan. Vaikka sivullisten kokemat tunteet ovat täydellinen sivuseikka uhrien omaisten kärsimysten rinnalla, joukkomurhan yksi myönteinen vaikutus oli tunteiden järkyttyminen ja herääminen.
Elämme kulttuurissa, jossa tunteet opetetaan pakottamaan tyynen pinnan alle. On hyvin vähän tilanteita, joissa surun, kivun tai edes ilon tunteita on luvallista näyttää avoimesti. Valitettavasti nämä ihanteet ovat levittäytyneet myös niihin hetkiin, kun olemme yksin. On olevinaan tärkeää, että aikuinen ihminen pitää itsensä täydellisesti kasassa, tapahtui mitä tapahtui.
Moni yllätti itsensä järkyttynyt_mutta_tunteeton -mielentilasta. Asia hautautui helpohkosti kaikkien omien pikkumurheiden alle. ”Tämä on vain yksi ikävä asia muiden joukossa. Sitä paitsi maailmassa kuolee joka päivä 20 000 ihmistä nälkään”, mietin itse.
Tein lauantaina päivällä pihatöitä. Norja oli ajatuksissani, mutta ei sydämessäni. Yhtäkkiä tapahtui jotain ennalta-arvaamatonta. Huomasin kyyneleiden valuvan ja hartioiden nykivän. Vasara putosi kädestä. Istuin kuistille. Aloin itkeä lohduttomasti. Samalla päätin, että tämä on Jumalan lahja minulle, nyt tartun tähän tunteeseen. Itkin hillittömästi ja vaikersin samalla rukousta norjalaisten puolesta. Niiden perheiden puolesta, joissa edellisyönä ei oltu nukuttu, joissa käveltiin shokkiharson verhoamana huoneesta toiseen rauhattomana toivoen, että lapsi lähettäisi tekstiviestin. Joissa epätoivoisena yritettiin vielä kieltää se tosiasia, että hiljaisuus tarkoitti sitä, että oma rakas lapsi oli eilen ammuttu kuoliaaksi, tai hän oli hukkunut yrittäessään pakoon.
Pyysin kyynelten lomassa, että Herra antaisi tästä katkerasta pellosta kasvaa edes jonkin hyvän verson. Että joku toinen sairas joukkomurhaaja peruisi aikeensa nähtyään mediassa surun ja tuskan. Tai jotain, edes jotain.
Noin kolmen minuutin kuluttua kävi kuten kuuluukin käydä: voimakas tunnetila laantui. Kuivasin silmät ja jatkoin pihatöitä. Tajusin silti, että vähin mitä kristitty voi järkyttävien uutisten edessä tehdä on tuntea, murtua tai vaikka romahtaa hetkeksi, ja rukoilla. Itkeä hetken itkevien kanssa.
2) Katastrofit eivät itsestään selvästi vie ihmistä lähemmäksi Jumalaa.
Yleensä järkyttävien tapahtumien sattuessa kirkoissa toivotaan, että tapaus ”herättelisi ihmisiä” ja he löytäisivät Jumalan. Valitettavasti tämä toive toteutuu harvoin – tai toteutuu korkeintaan osittain.
Suurin osa ihmisistä ottaa kriiseissä etäisyyttä Jumalaan ja katkeroituu, koska Jumala ei auttanut, tai ylipäätään antoi katastrofin tapahtua. Katastrofi on lähinnä todiste siitä, ettei Jumalaa ole tai jos hän on, hän ei ole hyvä.
Katastrofit Jumalan puheena myönteisellä tavalla kokevat pääasiassa ne ihmiset, joilla on jo valmiiksi usko häneen. Heille katastrofi voi olla jopa uskoa vahvistava asia.
3) Katastrofit voivat parhaimmillaan lähentää eri tavoin ajattelevia ihmisiä.
Omia väärin ajattelevia vihataan eniten. Norja surmat noudattelevat terrorin logiikkaa: helpointa on ottaa tulilinjalle luopiot. Vihollistakin vihattavampaa on puolustaa vihollista.
Valitettavasti tämä sama logiikka toimi myös arjen ajatustenvaihdossa. Katkerimpia uskonsotia ei tänä päivänä länsimaissa käydä eri uskontojen välillä, vaan uskontojen sisällä.
Yksi epätoivoinen toive Norjan joukkomurhan jälkeen onkin, että kristityt syyttelisivät vähemmän toisiaan eri asioista. Että löytyisi jokin outo, tähän asti tuntematon halu kuulua yhteen kaikesta jo sanotusta huolimatta.
Tämän tunnetilan voi synnyttää yksin Jumala. Siihen tulisi kuitenkin osata tarttua ja sitä tulisi vaalia.
