Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Narnian sekametelisoppa

 

C. S. Lewisin Narnian tarinat on seilannut kolmannen kerran valkokankaalle. Kaspianin matka maailman ääriin kuhisee kaikkea jännää lohikäärmeistä puhuviin leijoniin, mutta tavoittaako filmatisointi klassikkosadun henkeä?

Elokuvan juonessa ei ole päätä, mutta häntää sitäkin enemmän: vanhat suosikit Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes) putoavat ääliöserkkunsa Eustacen (Will Poulter) kanssa Narnian vesille taulun kautta, tapaavat ystävänsä prinssi Kaspianin (Ben Barnes) ja tämän miehistön Sarastus-laivalla ja lähtevät yhdessä etsimään seitsemää kadonnutta harmaapartaa. Matkalla maailman ääriin pompitaan saarelta saarelle kuin hyppelipomppelit ja kohdataan mitä kummallisimpia vaaroja orjakauppiaista merikäärmeisiin ja vallanhimosta vihreään usvaan. Sekavasta juonesta ei voi syyttää yksin elokuvaa, sillä Lewisin mielestä juoni on pelkkä verkko, jolla pyydystetään tarinan varsinainen vonkale eli teema. Pohjimmiltaan Kaspianin matka kuvaakin kristityn vaellusta, hengellistä kasvua ja Jeesukseen turvautumista.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Kaspianin matkassa muuan taikuri selittää elokuvan sankareille, että heitä tullaan koettelemaan seikkailun varrella. Kiusaukset ovat hyvä teema elokuvalle, sillä niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat jatkuvasti houkutuksiin vastata pahaan miekalla, käyttäytyä lohikäärmemäisesti tai himoita lähimmäisen siloposkia. Valitettavasti elokuva rysäyttää karille juuri tässä: viettelykset ovat liian alleviivattuja tai epäselviä, kliseisiä tai aiempia Narnia-elokuvia toistavia. Kaikkiin satuihin sisältyy automaattisesti opetus hyvästä ja pahasta. Niinpä selityksiä ja ”paha asuu teidän sisällänne” -tyylisiä kliseitä ei olisi tarvinnut lisätä tarinaan. Lewisin kirja käsittelee kiusauksia ja hengellistä kasvua elokuvaa hienosyisemmin.

Leijonanosa Narnian tarinoista on vahvan kristillistä fantasiaa ja kaikeksi onneksi elokuvaversiosta ei ole sensuroitu hengellistä ulottuvuutta. Tarinan lopussa leijona Aslan jopa vihjaa oikein kunnolla kuka hän on eläimiään. Monet arvostelijat ovat huomanneet Kaspianin matkan kristillisen hapatuksen. Iltalehden arvostelija Tuomas Riskala syyttää elokuvaa kuivasta kristillisestä allegoriasta ja näyttää itse räväkkyyden mallia leimatessaan Lewisin kirjasarjan uskonnolliseksi propagandaksi, Film-O-Holic -kriitikko Laura Helteen mukaan elokuva kärsii kristillisen imelistä loppukohtauksista kun taas Domen arvostelijan Hanna Näsäsen mielestä uskonnollinen sanoma ja opetukset istuvat huonosti nykyaikaiseen fantasiaelokuvaan. V2-sivuston arvostelija Jari Tapani Peltonen sentään antaa Kaspianin matkan kristillisyydelle ruusuja. Mieluusti istuisin näiden kollegojen kanssa samaan sähköpöytään keskustelemaan kristinuskosta ja leijonan periaatteista taiteessa.

Minusta hengellisyys yhdistyy onnistuneesti elokuvan tarinaan ja henkilöihin. Prinsseillä ja kuninkaallisillakin on heikkoutensa eivätkä hekään selviä pahasta ilman toistensa ja Aslanin apua. Parhaimmin tämä tulee esille maan- tai paremmin sanottuna merivaiva Eustacen hahmo(i)ssa. Vanhemmat voivat sitten keskustella lastensa kanssa pojan metamorfooseista. Vähän varttuneempien muksujen kanssa voi jutella esimerkiksi hiiri Riipitsiipin spiritualiteetista ja kontemplatiivisesta matkasta sinne missä taivas ja meri kohtaavat.

C. S. Lewisin mukaan taiteen ensimmäinen velvollisuus on olla kiinnostava. Kolmas Narnia-leffa ei kynnä tätä kriteeriä kovinkaan mallikkaasti. Elokuva luonnollisesti yksinkertaistaa kirjaa ja tässä tapauksessa se menettää samalla osan myötätuulestaan. Esimerkiksi Kaspianin toimet Yksinäisillä saarilla pelkistyy elokuvassa perinteisen tylsäksi mättökohtaukseksi. Kun Lucy löysi lumotun vaatekaapin ensimmäisessä Narnia-elokuvassa kohtauksessa oli taikaa, mutta nyt Taikurin kirja täytyy selata nopeasti ikään kuin katsoja kyllästyisi jos kankaalle ei vyörytetä vähän väliä vauhtia ja erikoistehosteita.

Ei Kaspianin matka maailman ääriin huono elokuva ole. Monet hahmot, kuten Lucy ja Eustace, ovat mielenkiintoisia. Toimintaa, tunnetta ja huumoria piisaa kuin popcorneja jumbolootassa. Elokuva kannattaa mennä katsomaan lasten kanssa. Tenavat ehkä mieltyvät 3D-grafiikkaan, mutta minusta se vain himmensi elokuvan kirkkaita värejä. Luulen kuitenkin, että kun Lewisin kirjaa lukee lapsille iltasatuna, pölläyttää se ilmoille paljon enemmän taikaa kuin elokuvaversio.