Näkemiin aamulla!

Tutustuin sinuun, Natasha, yli vuosi sitten Punaisella Matolla, missä olit yksi vakikävijöistämme. Koin, että ensimmäiset kuukaudet olivat monesti yhtä takkuamista kanssasi. Olit lähes poikkeuksetta varsin tokkurassa käyttämistäsi huumeista. Olit pelkkää luuta ja nahkaa, ja monta kertaa voimasi eivät riittäneet edes ruokapöydässä istumiseen, vaan saatoit yhtäkkiä vaipua jonkinlaiseen horrokseen samanaikaiseti, kun yritit saada haarukkaa suuhusi. Alkuun pelkäsin kovasti, että rojahtaisit tuoliltasi kovalle lattialle ja loukkaisit itseäsi. Niinpä joka kerta, kun kuukahdit siihen pöydän ääreen, suojeluvaistoni heräsi, otin sinua olkapäästä kiinni ja herättelin sinua kutsumalla sinua nimelläsi. En vielä silloin tiennyt, että se oli sinulle liikaa. Ärsyynnyit viimein asiasta niin perusteellisesti, että teit minusta selkokielisen ja kovaäänisen valituksen. Niin opin kantapään kautta, että sinulle pitää antaa rauha ja vapaus nukkua vaikka sitten pää ruokalautasella. Koskaan et muuten tippunut lattialle tai satuttanut itseäsi enkä vieläkään ymmärrä, kuinka se oli mahdollista. Minusta ei siihen olisi ollut.

Vaistosin aika pian, että lähellesi pääsee vasta pitemmän kaavan kautta. Tiesin kyllä, että luottamus ei synny noin vain sormia napsauttamalla. Ymmärsin senkin, että vie voimia tutustua uusiin ihmisiin, vallankin jos heitä on useampia ja vaihtuvat usein. Niinpä jätin sinut rauhaan, kuulo- ja näköyhteyden päähän.

Eräänä torstaiaamuna kävellessäni bussipysäkiltä Punaiselle Matolle, huomasin sinut siinä matkan varrella. Siinä oli muutakin, enemmän tai vähemmän huonokuntoista porukkaa, ja sinä olit vaipunut kaksinkerroin roskalaatikon päälle. Kuljin ohitsesi, mutta jokin sai minut palaamaan luoksesi. Otin riskin ja kutsuin sinua nimeltä: ”Natasha!” Tolkkuunnuit ja suureksi ihmeekseni luin silmistäsi hymyn tapaista. Niinpä rohkaistuin jatkamaan: ”Natasha, tule, mennään yhdessä!” Ja mitä sinä teitkään? Yllätit minut perinpohjin. Se olitkin sinä, joka nappasit minut käsikynkkääsi ja lähdit viemään minua. Niin sitä mentiin eikä meinattu; sinä etukenossa korkeakorkoisissa saappaissasi edellä seilaten jalkakäytävää laidasta laitaan ja minä kuluneissa tennareissani yrittäen vain pysytellä tahdissa mukana. Siinä oli ihan villin tuntuista meininkiä; et pysähtynyt edes risteyksessä, vaan liikenteestä piittaamatta veit minua päättäväisesti sinne minne pitikin. Tajusin, että se oli sinulle ihan normaali tapa liikkua. Ja se liikenne sitten; kaikki autot pysähtyivät kunnioittamaan menoamme. Olimme taatusti näkemisen arvoinen pari niillä askelkuvioilla!

Ei kauan aikaa sitten, pääsit yllättämään minut toisen kerran – ja vielä perusteellisemmin. Tullessani Punaiselle Matolle olit siellä jo oven takana odottelemassa sisälle pääsyä. ”Natasha, mitä sinulle on tapahtunut?”, kysyin sinulta hämmästyneenä. Et ollut se sama apaattinen, varautunut ja aineista sekaisin oleva Natasha, jonka olin oppinut tuntemaan. Ensimmäistä kertaa näin kasvoillasi aitoa hymyä ja valoa. Olit pukeutunut aivan eri tavalla; säädyllisesti lämpimään talvipuseroon eikä siihen perinteiseen hyvin avonaiseen kaula-aukkoon. Muilta sain sitten kuulla, kuinka joku oli rukoillut puolestasi ja kertonut yksityiskohtaisesti elämästäsi jotakin, mitä sinulle oli tapahtunut vuosia sitten. Se oli herättänyt sinut ja olit halunnut antaa elämäsi Vapahtajan käsiin. Kuinka iloinen olinkaan puolestasi!

Tiedämme Punaisella Matolla, että elämän muutos on valtavan iso prosessi, joka vie oman aikansa. Se on hirveän kovaa työtä eikä onnistu maisemia vaihtamatta. Pian ilmestyit Punaiselle Matolle entisenlaisissa tamineissasi apaattisena ja itkuisena. Huumeruisku pilkotti taskustasi, olit palannut lähtöruutuun. Sait purkaa tuskaasi, kanssasi rukoiltiin ja tällä kerralla Anat-johtajamme teki öljyllä ristinmerkin otsaasi. Se oli konkreettinen merkki omistajuudestasi, muistutus siitä, kenelle kuuluit.

Kamppailusi jatkui kovana. Seuraavalla kerralla Punaisen Maton edustalla avasit minulle sydäntäsi ensimmäistä kertaa. Olit aineissasi, mutta pystyit myös kuuntelemaan. Katsoin sinua lempeästi silmiin: ”Natasha, sinua on jo ihan tarpeeksi käytetty hyväksi. Voisitko ajatella, että riittää jo? Kuule, sinä ansaitset parempaa. Älä koskaan, milloinkaan unohda, että olet Jumalalle rakas – aina. Hän ei sinua koskaan hylkää.” Nyökkäilit ja itkun seasta sopersit, ettei sinulla ollut voimia lähteä kuntoutukseen, pois niiltä nurkilta, missä on vain julmaa hyväksikäyttöä. ”Se on ihan totta, Natasha, sinulla ei niitä voimia ole. Vain Jumala voi ne antaa sinulle.”

Seuraavan kerran kuulin Punaisella Matolla, että sinua ei enää ollut. Olit kuollut

muutamaa päivää aikaisemmin. Olit aloittanut kaupungin tarjoaman ilmaisen metadonikorvaushoidon, mutta elimistösi ei enää kestänyt, se oli kulunut loppuun. Kyselin muilta, mihin sinut oli haudattu. Kukaan ei tiennyt. Be’ersheban lähelle kuulemma haudataan ne, joilla ei ole omaisia.

Natasha, rakas, huomasin kaipaavani sinua paljon. Minun oli sinua ikävä. Olin koko loppupäivän omissa mietteissäni. Kotona avasin Raamattuni ja Psalmi 27 kävi lohduttamaan:

” … hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Nyt minä kohotan pääni, en pelkää vihollisiani… Minä… huudan ilosta, minä laulan ja soitan ylistystä Herralle.”

Olen vakuuttunut siitä, Natasha, että vihollisesi on iäksi murskattu ja että olet lopullisesti turvassa. Olet vihdoinkin vapaa eikä sinulla ole taatusti ikävä tänne takaisin. Nähdään aamulla!