Myytti suomalaisten huonosta itsetunnosta

 

Tähän myyttiin törmää jatkuvasti. Hiljattain kansanperinteen dosentti Päivi Antola murehti suomalaisten huonoa itsetuntoa Aamulehden alakerrassa (13.1.). Mitä kummaa tämä yleisessä käytössä oleva itsetunto-sana oikein tarkoittaa? Siitä ei oikein tahdo saada otetta. Suomalaisten arvioita ja kokemuksia itsestään ja hyvinvoinnistaan on tutkittu erittäin paljon. Niiden mukaan suomalaiset arvostavat itseään ja ovat tyytyväisiä elämäänsä. Eivät tietenkään kaikki, mutta nämä arviot ovat myönteisempiä kuin useimmissa maailman maissa. Olemme myös oman kuvauksemme mukaan onnellisia ja onnellisuus puolestaan liittyy itsearvostukseen ja -luottamukseen. Siten on erikoista, että suomalaisten kuva Suomesta ja suomalaisuudesta on usein ollut
kielteinen. Tässä suomalaiset poikkeavat siitä puhetavasta, mikä muualla on yleistä. Omaa maata yleensä arvostetaan jopa kansalliskiihkoon asti.

Tätä huonoa kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta ruokkii jatkuva ongelmapuhe ja valitukset suomalaisten huonosta itsetunnosta. Huono itsetunto tarjoaa mainion selityksen mille ongelmalle tahansa. Aamulehden Valo-liitteessa (myös 13.1.) kuvataan, kuinka ruotsalaiset ovat joka suhteessa parempia kuin suomalaiset. He ovat iloisia, toimeliaita ja yhteisöllisiä. Eli juuri sitä, mitä me emme ole. Voi meitä raukkoja!

SEKL neliöb. vko38. MJa

Samanaikaisesti suomalaiset arvostavat itseään, mutta väheksyvät suomalaisuutta. Olen tutkimuksissani kysynyt näitä molempia samoilta ihmisiltä ja tulos on ollut tämä. Siinä olisi kovasti töitä imago-ihmisille. Myös sinänsä hyvää tarkoittava vihapuheiden ruoskinta ruokkii tätä samaa synkkää kuvaa. Emme kärsi vain huonosta itsetunnosta, vaan olemme melankolisia, sulkeutuneita, kateellisia, kiusaamisen taipuvaisia ja nyt myös kammottavan vihaisia ihmisiä. Olisiko välillä jokin myönteinenkin viesti paikallaan? Miten kummassa Suomesta on tullut yksi maailman parhaimmista maista melkein mittarilla kuin mittarilla?

Mistä tämä oman maan väheksyminen johtuu? Onhan muitakin pieniä ja kovia kokeneita kansoja kuin Suomi. Onko syynä uskonnollisuuteen kuuluva ”mato matkamies maan” -valitus? Näkemys ylpeydestä itsekkyyden merkkinä on otettu vakavasti. Kaikenlaista itsekehua on pidetty typeränä. Ihmisen kurjuutta ja syntisyyttä on korostettu monissa herätysliikkeissä. Armo ei silloin ole halpaa, kun se tulee todelliseen tarpeeseen. Itsensä vähättelyä on pidetty merkkinä siitä, että oikeat askeleet uskossa oli otettu.

Jos tällaiselle oman huonouden ja syntisyyden valittajalle sanottiin, että sellainen sinä olet, kylläpä sinulla on hyvä itsetuntemus, niin hän loukkaantui sydänjuuriaan myöten. Puheistaan huolimatta hän arvosti itseään, vaikka puhui muuta. Oman kurjuuden valittaminen taisi olla uskonnollisten pisteiden keruuta.

Jos oikealla tiellä oltiin, eikö sen pitäisi näkyä iloisuutena eikä murheellisuutena? Puheet ihmisen arvokkuudesta Jumalan lapsena on ohitettu Raamattua lukiessa. Ilosta on Uudessa testamentista paljon kohtia.

Suomalaisuuden vähättelyn luulisi jo heikentyneen samalla, kun uskonnollinen puhetyylikin on laimentunut. Nyt jokaisen työnhakijan ja ehdokkaan on kehuttava itseään, jopa piispakandidaattien on oltava tässä mukana, sillä virat ja tehtävät eivät aukea, jos valittaa omaa huonouttaan.

Voihan tähän suomalaisuuden väheksymiseen olla muitakin syitä. Onko ilmasto ollut niin ankara, että se vetää mielen matalaksi? Tai kenties suomalaisilla on nurinageeni, sillä nykyisin kaikkea selitetään geeneillä. Monilla pienilläkin kansoilla on hieno historia, mutta sellaista Suomella ei taida olla. Kunniakas selviytyminen itsenäisenä ei sekään ole myyttiin vaikuttanut. Entäpä jos kyse on hyvin positiivisesta asiasta: me arvostamme vaatimattomuutta ja inhoamme kaikenlaista uhoamista. Siihen meitä nyt yritetään pakottaa, mutta toivottavasti siinä ei onnistuta.