Miten syntikäsitys on muuttunut?

 

Käsitys synnistä on kokenut täydellisen mullistuksen viime vuosikymmenten aikana. Maallistunut ihmisyhteisö ei tunne tai tunnusta synnin todellisuutta.

Esimerkiksi Neuvostoliitossa ei käytetty sanaa synti. Yhteiskunnan mukana syntikin oli normalisoitu, koska ei tunnustettu mitään elämässä vaikuttavia ylimaallisia tai tuonpuoleisia arvoja. Elämää arvioitiin ainoastaan järjen puitteissa tajuttavin seurauksin. Puolueen ideologia määräsi sen, mikä oli normaalia, siitä poikkeava oli epänormaalia. Kun ideologinen raja määräsi hyvän ja pahan olemuksen, kävi niin että puolueessa pahakin saattoi tulla hyväksytyksi ja sallituksi, kun taas ulkopuolella hyväkin tuli tuomituksi.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Kyseinen esimerkki vie meidät syntikäsityksen ytimeen. Kaikkea sitä syntiä, mitä on ennen harjoitettu, tehdään nykyäänkin, mutta maallistumisen vuoksi seurauksia ei haluta tunnistaa. Jumalan käskyjen opettaminen ei määrittele ihmisten omantunnon sisältöä.

 

Maallistuneessa valtiossa ihmisen tekoja mitataan vain niiden fyysisillä, taloudellisilla ja yhteiskunnallisilla seuraamuksilla. Hengellisiä tai edes henkisiä tekijöitä ei tunnisteta. ”Sekularismin diktatuurissa” eettinen asteikko sisältää vain kapean vaihteluvälin normaalin ja epänormaalin välillä.

Siksi on paheksuttavaa nimittää jotakin tekoa synniksi, tuntea sen vuoksi häpeää ja syyllisyyttä tai leimata jokin teko tai elämäntapa vääräksi. Samalla kuitenkin maallistumisen etuvartio on alkanut puolustaa eettisyyttään kehittämällä uusia ”syntejä” ja fobioita, joista ei ennen tiedetty mitään tai joita ei kristillisen käsityksen mukaan voi pitää syntinä. Ne ovat pikemminkin nykykulttuurin puolustusmekanismeja, joilla yritetään torjua niitä kysymyksiä, joihin sillä ei ole vastausta tai puolustautua kristinuskosta nousevien ilmeisten vaatimusten edessä.

Kuitenkaan synti ei itsessään ole lakannut olemasta. Vankilat ovat edelleen täynnä. Alkoholin kulutus on kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin. Ihmisistä yhä suurempi osa elää epämääräisissä perhesuhteissa, jossa lapset joutuvat surkeaan asemaan. Televisio-ohjelmat heijastavat nykyisen sukupolven käsityksiä sisältäen kuvausta elämän arvottomuudesta, tarkoituksettomuudesta ja tyhjyydestä.

 

 

Etiikka koskee vain hyveitä

 

Kuvaavaa tälle todellisuudelle on, että mitään Raamatussa ilmoitettua konkreettista ja tosiasiallista syntiä ei tahdota ottaa todesta. Niinpä jonkin teon nimeämistä synniksi pidetään asenteellisena rikkomuksena lähimmäistä tai yhteisöä vastaan. Tästä näkökulmasta vetoamista Raamatun kirjoitettuun sanaan pidetään farisealaisuutena. Nettikeskustelu on juuttunut sellaisiin asemiin, jossa toisten väitetään pitävän synteinä vain aborttia, alkoholismia ja vapaata seksiä ja toisten vain rikkomuksia toiseutta, tasa-arvoa ja homojen oikeuksia vastaan. Jos synti kavennetaan koskemaan vain yhteiskunnallista elämää, jäädään kyseisiin bunkkereihin.

Ratkaisevaksi on muodostunut irtautuminen kristillisestä etiikasta joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Etiikka on saanut omituisen tulkinnan, jonka mukaan se on voimassa vain hyveitä koskien. Paheita ei enää ole olemassa, kristityksi tullaan lähimmäisenrakkautta harjoittamalla ja keskittymällä maailman parantamiseen.

Sanalle ’eettinen’ on annettu ainoastaan positiivinen arvo. Voin osallistua eettiseen tekoon, jos ostan kaupasta reilun kaupan tuotteita tai juon ”eettistä” teetä. Kristinuskosta irtautuneet papit julistautuvat eetikoiksi. Monien eksegeettien mielestä syntiluettelojen tekeminen näyttää olevan ainoa synti. Konkreettisena tosiasiana synti on haihtunut olemattomiin. Etiikka tulee voimaan heidän ajatuksissaan vain, kun on kyse maailmaa syleilevistä ohjelmista nälänhädän, sairauksien luonnonkatastrofien torjumiseksi.

 

Jumalalla ei ole minkäänlaista sijaa tässä konseptissa. Silmien ummistamisella erilaisista synneistä koetetaan vain pitää kirkon jäsenmäärä korkeana. Erikoista on kuitenkin, että siellä missä on menetelty näin, se on lähtenyt jyrkkään alamäkeen.

Kirkolliset toimituksen on laajennettu koskemaan tilanteita, joista kristikunta on yleensä pidättäytynyt: Eronneiden vihkimisestä ja kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamisesta on tullut melkein normi. Teot ovat näin irtautuneet kristinuskon sisällöstä.

Kansan tarpeisiin kehitetty uusetiikka on ristiriidassa itsensä kanssa. Sen mukaan Uuteen testamenttiin ei sisälly mitään eettistä ainesta, joka puuttuisi ihmisten elämäntapoihin ja käyttäytymiseen. Kristinusko aikaansai kuitenkin pakanuuden hallitsemassa Rooman valtakunnassa ennennäkemättömän elämäntapojen ja käyttäytymisen muutoksen, joka on kohta kahden vuosituhannen ajan luonut Euroopalle elämän normit ja tuonut ne myönteiset piirteet, mitä siitä löytyy. Ja nyt väitetään, että sen aikaansaanut Uuden testamentin sanoma olisi vailla eettistä sisältöä!

 

Maallistuminen vie umpikujaan

 

Syynä kaikkeen tähän on, että nykyihmisen tietoisuudesta on kadonnut kategoria nimeltä syntiinlankeemus. Se mikä on totisinta totta elämässämme, ja sai Raamatun mukaan alkunsa Saatanan houkutuksesta paratiisissa, leimataan nyt myyttiseksi kertomukseksi.

Kuitenkaan nykyihmisen mielikuvitus ja kielenkäyttö ei millään tahdo pysyä maallistuneen ihmis- ja maailmankuvan puitteissa. Viehtymys noitien, paholaisten ja demonien olemassaoloon kuvastuu nykytaiteesta ja kulttuurista. Netin pelimaailma, joka on kohta ainoa kannattava teollisuuden laji Suomessa, saa sekin perimmäisen innoituksensa mytologiasta.  Oma primitiivinen lajinsa on yritys puuttua ihmisruumiin kokonaisuuteen – tatuoinnit, taikakalut, lävistykset ja amputoinnit kuvastavat paluuta pakanuuteen.

Irrationaaliset, yllättävät pahuuden muodot hätkähdyttävät meitä joukkoampumisten, perhesurmien ja liivijengien kahinoiden muodossa. Luomisuskon evoluutiouskoon vaihtaneet ihmiset käyvät henkiinjäämistaistelua toteuttaen omalla tavallaan luonnonvalintaa.

Kirkko asettui jo viime vuosisadalla vähitellen sellaiseen rooliin, että se voisi nauttia enemmistön kannatusta. Kirkko ottaa todesta jokaisen sille ulkopuolelta esitetyn muutosvaatimuksen, mutta ei esitä kenellekään ulkopuolella tai sisäpuolella olevalle Jumalan sanasta nousevaa muutosvaatimusta. Kirkon merkitys on kaiken tämän keskellä koko ajan vähentynyt. Se ei ole etukäteen opettanut eikä jälkikäteen sitä tuominnut tätä kehitystä. Sen tehtäväksi on jäänyt kynttilähartauksien pitäminen jälkikäteen.

 

Jumalan edessä synti tunnetaan

 

Varsinainen syy syntikäsityksen muuttumiseen on, että ihmisiltä on kadonnut usko kristinuskoon. Eletään kyllä kirkon jäseninä, mutta todelliset, vaikuttavat käsitykset ammennetaan jostain muualta.

Ratkaisevaksi muodostuu kysymys, olemmeko kristittyjä vai käytämmekö Raamattua vain satunnaisten elämänohjeiden lähteenä. Jos olemme kristittyjä, uskomme Jumalan puhuneen sanassaan, Kristuksen nousseen kuolleista ja tiedämme kerran tulevamme hänen kasvojensa eteen.

Sana ”synti” sisältää voimakkaan latauksen. Teoillamme on vaikutuksensa – ei vain ihmisiin, itseemme tai maailmaan – vaan myös Jumalaan. Niitä punnitaan kerran hänen kasvojensa edessä. Lisäksi nämä vaikutukset – omantunnon syyllisyys, suhteen turmeltuminen Jumalaan ja lähimmäisiin – eivät ole hallittavissamme. On aavistettavissa, että seuraukset tuntuvat vielä tämän elämän jälkeenkin.

 

Kristuksen kirkossa, Jumalan sanan hallitessa elämää, joudutaan kuitenkin toisenlaisen todellisuuden eteen. Synti on ennen kaikkea ”minun syntini”, joka sulkee minulta tien Jumalan yhteyteen ja pakottaa etsimään armoa ja anteeksiantamusta. Se on samalla osallisuutta koko ihmiskunnan, kaikkien Aadamin lasten syntiin. Jumalan sana ja siinä vaikuttava Pyhä Henki tekee sen todelliseksi. Se ei enää ole yhdentekevä asia, vaan vaatii sovitusta.

Vaikka synti on hirveä, niin Jumalan armo on vielä suurempi. Käsitys synnistä korjaantuu silloin, kun käsitämme että Kristus on valmistanut meille pääsyn synneistä. Hän on antanut itsensä alttiiksi meidän pahojen tekojemme tähden. Kristuksen sovitustyön tähden saamme synnit anteeksi. Hänen ylösnousemuksensa toi meille vanhurskauden, kelpaavuuden Jumalalle.  Kaste ja usko evankeliumiin tekee meidät osallisiksi Kristuksesta, kaikesta siitä mitä hän on ansainnut meille kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Syntisyytemme vuoksi tarvitsemme jatkuvasti Jumalan sanan opetusta, Kristuksen läsnäoloa sanassa ja pyhässä ehtoollisessa. Näin uskon kautta häneen meistä tulee taivaan perillisiä ja Jumalan kansan jäseniä.

Kirjoitus julkaistu Elämään-lehdessä 11/2013