Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Lapset tarvitsevat isää

 

Avioerojen yleisyyden näkee jo ilman tilastojakin. Kahdeksanvuotiaan tyttäreni kavereista noin puolet on jo avioerolapsia. Tuon ikäiset tytöt keskustelevat keskenään syvällisiä ja kuulemansa perusteella yksi Isa-Mariankin suurimmista peloista on se, että vanhemmat eroaisivat.

Lapsille jää avioerossa suuri ikävä siitä omasta ydinperheen elämästä ja varsinkin siitä vanhemmasta, jota harvemmin näkevät.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Toki avioeron voi hoitaa hyvinkin. Lapsen parasta on se, kun vanhemmat pysyvät ystävinä, asuvat lähekkäin ja lapsi voi viettää yhtä paljon aikaa molempien kanssa ilman, että hänen itse tarvitsee vaihtaa jatkuvasti kotia. Tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, ja useimmiten lapsi jää äidille ja tapaa isäänsä vain joka toinen viikonloppu. Se ei voi olla tarpeeksi lapselle, joka on tottunut näkemään isäänsä joka päivä.

Tiedän ja ymmärrän, kuinka vaikeita avioerot ovat. Jos toinen on loukattu osapuoli ja hänelle jäävät lapset, vaaditaan todella eheää ja kypsää aikuista, jotta kykenisi kaikissa päätöksissä todella ajattelemaan lapsen etua. Jotkut isät valittavatkin, että he haluaisivat nähdä lapsiansa enemmän, mutta katkera äiti estää sen. Toisaalta törmään myös siihen, ettei isällä olekaan enää uudessa elämän tilanteessa aikaa lapselleen, joka itkee itsensä ikävästä uneen.

Meillä Suomessa on hyvä koululaitos ja terveydenhuolto. ”Mutuna” kuitenkin epäilen, että avioerot ovat seuraavan sukupolven suurin vamma. En halua olla moralisoimassa avioeroja, joiden syyt ovat moninaiset. Rakkaus ja parisuhde ovat elämän vaikeimpia asioita. Silti toivoisin, että päätöksissä mietittäisiin aina lapsen etua. Eräs psykologi sanoi rohkeasti, että ellei syynä ole hengellinen tai fyysinen väkivalta, avioeron kanssa pitäisi ainakin odottaa, kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä.

Lapset kasvavat nopeasti. Jos vain suinkin on mahdollista, heidän pitää saada sekä isän että äidin rakkautta ja läsnäoloa päivittäin.

Ydinperheessäkään ei ole mikään automaatio, että lapset saavat tätä tarpeeksi. Lapsilla on vaisto, jolla he tuntevat heti, jos ajatuksesi karkaavat leikin tai keskustelun aikana muualle. Mikään lahjonta ei korvaa lapselle vanhempien sataprosenttista läsnäoloa, sillä vain se viestii hänelle, että hän on vanhemmilleen rakas ja arvokas.

Meiltä erilaisissa perheissä asuvilta ja erilaisissa elämäntilanteissa olevilta äideiltä toivoisin, että näin isänpäivän kynnyksellä miettisimme, miten itse voisimme vahvistaa lastemme suhdetta isään. Meidän perheessämme isä jää liian helposti sivuun katsomaan televisiota tai tekemään töitä tietokoneella, kun minä teen erilaisia juttuja tyttären kanssa. Siksi meidän tapauksessa on parhaiten toiminut se, että itse jätän jotkut harrastukset täysin isän ja tyttären välisiksi jutuiksi tai joskus lähden yksin reissuun ja samalla annan heille omaa keskinäistä aikaa.

Eräs tuttuni on kääntänyt isänpäivän juhlinnan aivan päälaelleen – eli hän ostaakin silloin lahjoja lapsilleen. Kun asiaa hetken ajattelee, niin lapsethan ne meistä vanhempia tekevät ja ovat isänkin päivän pääasia. Tai sellainen voisi olla lapsien ja isien välinen suhde. Tämä suhde usein vaikuttaa lapsen jumalasuhteeseen jopa aikuisena. Näemmekö Jumalan rakastavana elämäämme vaikuttavana isänä vai poissaolevana liian kiireisenä vieraana hahmona, riippuu usein omasta suhteestamme maalliseen isään.

On surullista, että monesti isien työ, joskus jopa hengellinen, vaikuttaa siihen, ettei isällä olekaan aikaa lapsilleen. Niin kauan kun lapset ovat pieniä, meidän aikuisten on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen, jossa perhe on ykkönen. Joskus se merkitsee vaatimattomampaa elämää, oman urakehityksen hidastumista, omien unelmien ja tarpeidenkin jäähylle laittamista.

Mutta ne uhraukset, jotka teemme omien lapsiemme puolesta, maksetaan takaisin lapsiemme paremmassa elämässä. Mikä voisi olla tärkeämpää äidille ja isälle?

 
Dei, Jippu, artikkeliban.(2/2) 28.9.- MJa