Mitä ihmettä on aikuisuus?

Mitä ihmettä se aikuisuus on?
Tietoa, taitoa ja vastuullisuutta?
Tiukempia naamareita ja paremmin näyteltyjä rooleja?
Vastuun taakkoja ilman taukoja?
Uratikapuiden kiipeämistä ja alennustuotteiden metsästystä Prismassa?

Aikuisuus viittaa kielessämme sanaan ”aika”. Ikä ei kuitenkaan taida tehdä aikuista, yhtä vähän kuin ajokortti lompakossa tekee hyvän kuljettajan tai lehtorin virka inspiroivan opettajan.

Mikä sitten tekee?

Mitä se on olla aikuinen?

Lapsuus on liittymistä, läheisyyden kaipausta, kasvua.

Nuoruus on voimaa, toimintaa, itsenäistymistä ja irtautumista. Nuoruuteen kuuluu usein myös tietty mustavalkoisuus, illuusio omasta voimasta, viisaudesta ja pärjäämisestä.

Mutta siitä eteenpäin polku näyttää hämärältä. Ei ole enää selviä viittoja aikuisuuteen. Ei ketään neuvomassa, eikä selkeää päämäärää. Et ole enää nuori – kuka sitten olet?

Edessä on erämaa, eteenpäin pitäisi mennä, mutta kukaan ei kerro, mihin. Varmaa on vain se, että matkalla saat polvesi ruville.

Mitä ihmettä se aikuisuus on?

Sitäkö se on, että alkaa nähdä maailmassa harmaan sävyjä, tai ehkä jopa värejä?
Sitäkö, kun luulee tietävänsä yhä vähemmän?

Miksi jotain on olemassa? Miksi minä olen? Miksi? Mikä on vastaus elämän mysteeriin?

”kun olin lapsi, minulla oli lapsen mieli…”

Aika tekee joskus kummia. Me muutumme. Jätämme asioita taaksemme. Joskus kasvamme ulos asioista. Aikuisuus on luopumista, kasvua pois jostain, mutta kai se on myös kasvua johonkin? Luovumme, luomme nahkamme – mitä tulee tilalle? Lopultahan ihmisen elämä päättyy kaikesta luopumiseen.

”Muista Jumalaa nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä.”

Onko aikuisuus sitten kärsimystä? Sitäkin tulee. Saarnaaja kehottaa tekemään sen, minkä voi. Etsimään nyt, kokoamaan aarteita, kun on voimaa. Valmistaudu ja etsi, vaikka tie on tuntematon.

Aikuisuus – mitä kummaa se on?

Ja mitä siihen vaaditaan?

Jos kasvun vaikeutta itki itseensä turhautuneena Paavalikin, miksi en minäkin itkisi?

Kuitenkin, onneksi meillä on ympärillämme kokonainen pilvi todistajia, jotka kutsuvat meitä matkalle aikuisuuteen, tulemaan ihmisiksi, uskomaan ja lähtemään liikkeelle. Matka siihen tarvitaan.

* * *

Niin. Ainakin aikuisuus on tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta, omasta jakamista ja toisten auttamista eteenpäin. Aikuisen ei tarvitse enää todistaa itselleen tai varsinkaan toisille mitään.

”Älkää kootko aarteita maan päälle, vaan kootkaa aarteita taivaaseen…”

Aikuinen on lakannut hamuamasta. Aikuinen ymmärtää katoavaisuutensa: miksi siis juosta kangastuksen perässä?

Sen sijaan aikuinen ymmärtää koota aarteita varastoon.

Voisiko aikuisuus myös olla oman rajallisuutensa hyväksymistä, paluuta nuoruuden varmuudesta ihmettelyyn, lapsenmielisyyteen?

Kertoisiko joku, mitä se aikuisuus on?

Lapsellisuus on perspektiivin lyhyyttä. Lapsi näkee itsensä ja äidin. Vähän myöhemmin lapsi huomaa toiset lapset hiekkalaatikolla. Ja lapsi kiukuttelee, kadehtii tai kiusaa toisia ja pelkää.

Ihminen kaipaa liittymistä, ryhmää, omaa turvallista porukkaa. Se tarve on niin iso, että moni on valmis jopa taantumaan löytääkseen jotain, mihin kuulua. Siksi aina on olemassa kaikenlaisia hyvävelikerhoja, liivijengejä, loosseja, lahkoja, puolueita ja muita hiekkalaatikoita, missä saamme hetken kokea kuuluvamme ja olevamme tärkeitä ja vaikutusvaltaisia.

* * *

Lapsia tulee sääliä, hoivata ja haastaa. Isät ja äidit ajattelevat tulevaisuutta ja valmistavat lapsia siihen. Aikuinen luo ympärilleen turvaa, kauneutta, viisautta ja tulevaisuutta siinä, missä lapsi haluaa itselleen paremman leikkiauton kuin naapurin pojalla.

Aikuinen ymmärtää, mitkä rajat ovat niitä, joita kerrotaan lapsille, jotta he eivät rikkoisi itseään, mitkä rajat tärkeitä ja turvallisia – ja mitkä illuusioita.

Aikuisuus on totta kai vastuullisuutta. Aikuisen käsiin voi uskoa asioita. Valitettavasti yhteiskunnassamme aikuisuus alkaa tietystä iästä, katsomatta ihmisen luonnetta. Me kasvamme aikuisiksi perin huonosti.

Anteeksi antaminen lienee yksi aikuisimpia asioita, mitä ihminen voi tehdä.

Matkalla aikuisuuden rajalle

Olipa kerran nuori mies, joka nuoruuden innossaan etsi kunniaa, tunnustusta ja arvovaltaista asemaa. Mutta kun ei itse rohjennut kysyä, niin pisti äitinsä asialle. Sama nuorukainen raivoissaan halusi kostaa töykeyden kansanmurhalla. On tärkeä tunnistaa, kuinka sama potentiaali kunnianhimoon, epävarmuuteen ja jopa silmittömään kostoon asuu minussa ja sinussakin.

Nuorukainen kasvoi aikuiseksi, isäksi, vanhaksikin. Vanha Johannes kirjoittaa lapsista, nuorista ja isistä. Johannes kasvoi tuntemaan Hänet, joka on ollut alusta asti.  (Ja mitä se tarkoittaa, sitä tuskin kannattaa yrittää sanoilla pilata.)

Hän jätti meille tämän kutsun aikuisuuteen.

Aikuinen ymmärtää, millaista tomua me olemme. Hormoneja, hermoja ja hermoilua. Ihmisyyden kokemiseen hyvin kyllä riittää tämä yksi elämä, jos sen käyttää viisaasti. Suunnilleen näin kerrotaan Senecan sanoneen.

Tämä oli hyvin keskeneräinen kirjoitus. Olen kesken. Kasvumme jää aina kesken. Mutta se unelma… että olisi jotain enemmän. Että vielä aikuisuudenkin viimeisen rajan jälkeen olisi jotain. Se unelma ei päästä otteestaan.

Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikeen kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.

– Johanneksen 1. kirjeestä