Milloin hirviöistä voi kertoa inhimillisesti?

 

YLE näytti lauantaina (20.8) saksalaiselokuvan Perikato.

Elokuva ei ole katsottavissa YLE Areenassa, mutta se löytyy kokonaisuudessaan, 16 osaan jaettuna, Youtubesta hakusanalla Der Untergang. Versio on tekstitetty englanniksi. (Ensimmäinen jakso tässä)

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Vuonna 2004 valmistuneen Perikadon 150 minuutista suurin osa kuvaa elämää Hitlerin piilopaikassa, Berliinin Fuhrerbunkerissa sodan viimeisten päivien aikana.

Elokuvaa syytettiin ensi-illan aikoihin Hitlerin inhimillistämisestä. Syytökset tuntuvat oudoilta. No, ehkä on ihmillistävää kuvata Hitler mielisairaana, omien harhojensa ja fantasioidensa vallassa elävänä vanhuksena. Mutta ei se hänestä mitenkään sympaattisempaa tee. Loistavan, palkitun Bruno Kantzin tulkitsemana Führer ei tunne myötätuntoa tai sääliä kuin itseään kohtaan. Hänestä Saksan kansalle on oikein että se hävitetään. Kellareissa viruvat haavoittuneet siviilit ovat itse valinneet osansa. Johtajan ja läheisten on kunniakasta kuolla oman käden kautta bunkerin suojissa.

Ihmiset luhistuvan Hitlerin ympärillä jakaantuvat pakenijoihin, neuvottelua liittoutuneiden kanssa tarjoaviin sotilaisiin, ja aatteen ja Fuhrerin sokaisemiin fanaatikkoihin, jotka tuntuvat valinneen jo hyvissä ajoin kuoleman johtajansa rinnalla. Elokuvan järkyttävimmässä, joskin katsojaa säästävässä kohtauksessa Magda Goebbels myrkyttää kuusi lastaan, jotta ”he eivät joutuisi elämään maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia”.

Mutta se inhimillisyys. Se tulee esiin kuvatessa tavallisia ihmisiä sodan jaloissa.
Vanhuksista, teinipojista ja sotainvalideista sodan viimeisenä epätoivoisena ponnistuksena koottu Volksturm (”kansanrynnäkkö”) taistelee kranaattien ruokana Berliinin kaduilla puna-armeijaa vastaan. Hitlerjugendin nuoret ampuvat toisiaan kädet kunniakkaasti natsitervehdykseen nostettuina.

60 vuoden jälkeen maailma oli valmis saksalaisten omalle versiolle tapahtumista. Ehkä juuri saksalaiset osaavat perhaiten kuvata, mitä on sokaistua aatteesta. He osaavat elokuvassa myös kuvata sen tuskan, mitä tavallinen ihminen sodan jaloissa kokee. Tämä kärsimys on samanlaista kaikkialla, riippumatta siitä millä puolella rintamalinjoja ollaan.

Elokuvan mielenkiintoinen sivutuote onkin katsojan huono omatunto siitä, ettei ole osannut aina ajatella saksalaisten siviilien kärsimystä toisessa maailmansodassa.

Poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista palautetta saanut aiempi bloggaukseni Anders Breivikistä (lue täältä) sattui samoille viikoille Perikadon katsomisen kanssa.

Pohdin Perikadon jälkeen, suoko aika asioille erilaisen näkökulman? Tuleeko joskus päivä, jolloin Breivikistä tai Utoyan tapahtumista tehdään draamaelokuva?

Kenties vain parin vuosikymmenen päässä saattaa olla se hetki, jolloin suomalaisista koulusurmista valmistuu jokin tekijöitä ymmärtävä eli heidän taustojaan ja pimeää maailmaansa peilaava elokuva. Todennäköisesti silloin joku niistä ihmisistä, jota kauhu kosketti henkilökohtaisesti läheisen kuoleman tai oman kokemuksen kautta, loukkaantuu.

Milloin päättyy kauheisiin tapahtumiin liittyvä suruaika? Milloin etäisyyttä on tarpeeksi? Tuleeko elokuvia tehtäessä ajatella ensisijaisesti läheisten tuskaa, vai kansakunnan tarvetta purkaa traumaansa elokuvien kautta?

Kuvattaessa joukkosurmaajia vastakkain on kaksi tai useampia näkökulmia. Jos koulusurmaaja kuvataan jonkun inhimillisen tragedian läpi, murhaaja saattaa näyttäytyä inhimillisenä olentona. Laajempien kansankerrosten kannalta tämä inhimillistäminen saattaa olla perusteltua. Kaikille teoille, hirvittävimmillekin, on taustansa.

Toisaalta: eikö tämä juuri ole sitä, mitä joukkomurhaajat sairaassa mielessään toivovat. Heidän elämäänsä ja ratkaisuansa katsotaan ymmärtäen. Aiheesta tehdään elokuvia, ja heistä tulee kuolemattomia. Tämä on omaisten – jotka jatkavat elämäänsä surun kanssa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen – kannalta silkkaa kidutusta.

Kysymykseen, milloin on kulunut tarpeeksi aikaa siitä, kun hirviöistä voidaan tehdä heitä ihmisinä kuvaavia elokuvia, ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Hitlerin kohdalla aikaa kesti 70 vuotta. Jokela, Kauhajoki tai Utoya – en tiedä.

Merkitystä on silläkin, kuka elokuvan tekee. Perikato oli koskettava teos siksi, että sen tekivät saksalaiset. Jos joku Utoyan, Jokelan tai Kauhajoen surmista selvinnyt henkilö – tai jonkun surmatun omainen – tekisi murhaajaa ymmärtävän elokuvan, sen katsominen olisi varmaankin erilaista kuin ulkopuolisten tekemien.

Ehkä olennaista ei olekaan milloin muistellaan, vaan kuka muistelee.