Lähetyshiippakunnan pastori Manu Ryösy pohtii blogissaan naispappeuskysymystä. Hän vertaa paimenvirkaa isän kutsumukseen.
Naispappeuskysymys on vedenjakaja, joka ilmaisee monien kristittyjen suhdetta Raamatun sanaan. Nyt kirkoissa on toki puhuttu enemmän saman sukupuolen parisuhteista. Keskustelu palasi silti jälleen naisten toimimiseen paimenvirassa, koska sekä naispappeuden että homoseksuaalisten suhteiden hyväksymisen juurisyy on sama: Tarvitseeko Raamatun ohjetta seurata, jos se ei vaikuta minusta ymmärrettävältä?
Perinteiset herätysliikkeet ovat yhä pitäytyneet apostoliseen virkajärjestykseen. Nyt rivit tiivistyvät, koska Suomessa ollaan ajamassa myös homoseksuaalisia parisuhteita osaksi Suomen ev. lut. kirkon toimintaa. Ajan henki haastaa: Tarvitseeko Raamatun ohjetta seurata, jos se ei vaikuta minusta ymmärrettävältä? Siksi myös naispappeuskeskustelu on taas aktivoitunut. Liityn siihen mukaan, sillä olen ollut itse noin 14 vuotta naispastorin puoliso, kunnes vaimoni luopui virastaan.
Raamatun kantaa paimenvirasta nimenomaan miehelle varattuna ei ole kyetty kumoamaan (1. Tim. 3:2). Erilaisia tulkintoja sen sitovuudesta on toki esitetty. Emerituspiispa John Vikströmin ajatus on purkaa miehen ja naisen välinen osaamisero, ikäänkuin muinaisen maailman näkökantana. Jos nainen on yhtä taitava kuin mies, hän voi toimia samoissa tehtävissä. Myös arkeologi-teologi Eero Junkkaala päätyy Vikströmin kanssa samaan lopputulokseen, vaikkakin erilaisella argumentilla. Junkkaalan mukaan kaikkien olisi parasta keskittyä kristinuskon ydinsanomaan, ja antaa virkakysymyksen olla toissijainen asia. Sleyn kotimaanjohtaja Juhana Tarvainen puolestaan liittyy Vikströmin ajatukseen siitä, ettei miehen ja naisen välillä ole mitään osaamiseroa, mutta Raamatun takia hän pitäytyy perinteisessä virkajärjestyksessä.
Haluan tarjota ymmärrystä etsivän uskon näkökulman.
Paimenvirka on kuin isän kutsumus. Äidin ja isän kutsumukset ovat yhtä tärkeitä, mutta erilaisia. Äiti on lapselle kuin lämmin syli ja isä kutsuu lasta tutustumaan ympäröivään maailmaan. Äidin rakkaus sulkee turvallisesti sisälle. Isä kutsuu ulos. Molempien tehtävät ovat luovuttamattomia ja täydentävät toisiaan. – Suuri osa isän ohjauksesta on sitä, että a) totutetaan lasta elämää suojeleville periaatteille, ja b) rohkaistaan ylittämään aiemmin opittujen taitojen rajoja. – Äiti mukautuu lapsen tarpeisiin, isä puolestaan haastaa lasta kirimään vaatimuksiin, joita on isän matkassa pakko kohdata.
Joskus isä voi toki olla varovainen ja äiti rämäpää. Fysiologisesti asetelma on silti selkeä. Äidillä on rinnat. Ne tarjoavat varhaisen symbioosin. Isällä on puolestaan käsivarret, jotka edustavat yleensä ensimmäisiä äidin sylin ulkopuolella olevia käsivarsia. Emme riitele siitä kumpi osaa asioita paremmin (vrt. Vikström), vaan toteamme äidin ja isän toisiaan täydentävän erilaisuuden.
Jos lapselta puuttuu isä, hänen on yleensä vaikeampi sisäistää moraalisia periaatteita. Jos/kun isän kanssa tehdään jännittäviä ja vaarallisiakin asioita, tällöin pelisäännöt opitaan käytännön kautta. Veneessä keikkuja putoaa järveen. Kaikkia sääntöjä ei voi oppia kodin lämmössä. Aina koti ei tarjoa näin selvää roolijakoa, mutta myöhemmin lapsen elämässä tämä käy entistä selvemmäksi. Miesten maailman moraalinen logiikka on hyvin yksiselitteinen. Mitä vaarallisempien olosuhteiden ja laitteiden kanssa ollaan tekemisissä, sitä vähemmän on varaa säännöistä neuvottelemiselle. Sirkkelin terä ei anna armoa. Se leikkaa tunarin tai kapinallisen sormet täysin vaikuttimista riippumatta. Tässä isä ja muut miehet ovat erityisesti pojille tarpeen. Entä uskonelämässä?
Kuka määrittelee Jumalan ja hänen seurakuntansa?
Jos Jumala on minun näköiseni, se on kuin loputon keskustelu, jossa rajaton lapsi saavuttaa päämääränsä uuvuttamalla kasvattajansa loputtomalla neuvottelullaan. – Raamatun mukaan ihminen ei kuitenkaan määrittele Jumalaa. Elämämme tarkoitus on olla heijastusta Jumalan kuvasta ja sanassaan määrittämästä tahdosta. Tässä on jotakin samaa kuin isän/miesten antamassa mallissa. Pyhyyden tavoite on haastava (mahdoton), mutta niin lapsen kuin aikuisen tulee ponnistella sitä kohti. Sääntöjä ei määrää lapsi/ihminen, vaan isä/Jumala. Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, miehenä ja naisena. Paimenvirka on monella tavalla isän tehtävää muistuttava kutsumus, hengellinen isänvirka.
Jumalan ilmoitus määrittää hänen seurakuntaansa ja sen järjestyksiä. Naispappeuden omaksuneet kirkot kadottavat hengellisen isän tärkeän roolimallin osana uskonnonharjoitustaan. Raamatun sanaa ryhdytään lukemaan kuin neuvotellen, sen ehdottoman luonteen kustannuksella. Näissä kirkoissa ”isättömien lasten” vaatimukset uuvuttavat hengelliset kasvattajat, jotka taipuvat saman sukupuolen parisuhteiden siunaamiseen, sukupuolen ”korjaushoitoihin”, abortteihin ja eutanasiaan jne. Samat tahot, jotka ajoivat naispappeutta, ajavat nyt kristillisen perhemallin murentamista. Kun mitään ehdotonta Raamatun moraalia ei ole, synti lakkaa olemassa syntiä ja Kristuksen armolle ei ole enää käyttöä. Jäljelle jää vain loputon ja uuvuttava keskustelu, dialogi. Naisten paimenvirkaan astumisen jälkeen kristikunta neuvottelee jo kaikenlaisesta julkisynnin sallimisesta, kaikissa liberaali-protestanttisissa kirkoissa!
Luomisjärjestyksen horjuttaminen vaikuttaa aina kristinuskon ydinasioihin. Jumalan järjestyksillä on luonnolliset vastineensa, eikä niiden ääneen sanomista tarvitse pelätä. Jeesus kehotti tarkkaamaan ilmiöiden hedelmiä (Matt.7:16-20). Joka ei noteeraa Jumalan luomisjärjestyksen periaatteita ja lainalaisuuksia, kääntyy vääjäämättä pois Pyhästä Jumalasta, pois kristinuskosta. Se on myös omiaan erottamaan suvun- ja perheenjäsenet toisistaan, tuottamaan yhä syvempää maallistumista, ja pakanallista uususkonnollisuutta. Tämän kaiken me voimme jo havaita ympärillämme runsain määrin. Perinteinen raamatullinen kristinusko tarjoaa kuitenkin turvallisen vaihtoehdon pimenevän ajan keskellä. Rohkaisen pitämään siitä kiinni kotona, työpaikoilla ja seurakunnassa.
Manu Ryösö
Kirjoittaja on teologian maisteri ja Lähetyshiippakunnan pastori Lappeenrannasta.
