Matkantekoa ja löytöjä tiellä

 

Muistan, miten nuorina seurakuntalaisina mietimme joskus, miten kutkuttavan hauskaa olisi aloittaa hengellinen tilaisuus ilmoittamalla kuulijoille, että luen meille aluksi erään psalmin. Seurakuntalaisten silmiin syttyisi lempeä hohde ja he kallistaisivat päänsä kuuntelemaan. Ehkäpä saadaan kuulla jälleen tuon rakkaan paimenpsalmin 23 tutut sanat, he tuumisivat.  Mutta tilaisuuden johtaja avaisikin Raamattunsa psalmin 119 kohdalta ja alkaisi lukea. Ja hän lukisi ja lukisi, ja vieläkin hän lukisi. Kaikki 176 jaetta, hitaasti ja hartaasti. Naureskelimme makeasti, kun kuvittelimme tuota kepposta, jonka voisimme järjestää pahaa aavistamattomalle seurakunnalle.

Pitkään noiden nuoruusaikojen jälkeenkin Psalmi 119 oli minulle koetinkivi ja jotakin, jonka yli olisin omissa raamatunlukuhetkissäni mieluiten hypännyt kokonaan. Koska pedantti luonteeni ei kuitenkaan antanut siihen lupaa, yleensä vedin henkeä, sukelsin ja polskutin sen läpi mahdollisimman nopeasti. Mutta nyt kun elämää on takana enemmän, teksti on alkanut avautua uudella tavalla. Viime aikoina olen lukenut Psalmia 119 hitaasti ja pohdiskellen. Moni oikea raamatuntutkija ja Vanhan testamentin kirjoitusten asiantuntija osaisi kertoa sen rakenteesta ja sisällöstä ja merkityksestä paljon tärkeää ja todellista. Mutta mitä enemmän luen tuota psalmia, sitä enemmän se alkaa avautua minulle kuvauksena matkanteosta. Matkan, jonka aikana voi tehdä yllättäviäkin löytöjä.

Par.Aviol. Neliöb.14.5.-9.6. MJa

Eräänä kuumana päivänä Lähi-idän pölyisellä, auringon korventamalla tiellä matkasi mies, jolle Psalmi 119 oli tuttuakin tutumpi. Hän oli Saul, fariseus, joka osasi tuon psalmin taatusti vaikka unissaan takaperin ulkoa, niin kuin vanhalla englanninopettajallani oli tapana sanoa, kun hän yritti takoa päähämme englannin epäsäännöllisiä verbejä.  Ehkä Saul lausui mielessään juuri tätä psalmia ratsastaessaan kohti Damaskosta, matkallaan vangitsemaan noita vihattuja harhaoppisia, jotka vääristelivät Jumalan sanaa ja seurasivat sitä nasaretilaista jumalanpilkkaajaa.

Onnellisia ovat ne, joiden vaellus on nuhteetonta, ne, jotka seuraavat Herran lakia, toistelee Saul psalmin tuttuja alkusanoja.

Äkkiä hän löytää itsensä istumasta tien tomussa, pelästyksestä älähtäen, takapuoli kivusta säkenöiden. Hän yrittää katsella ympärilleen ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, mutta näkee vain pimeyttä. Sitten hän kuulee äänen, joka puhuu hänelle. Tuo ääni sanoo sanoja, jotka tekevät kipeää mutta jotka samaan aikaan herättävät hänen sisällään suunnattoman kaipauksen.

Ja samassa hänen mieleensä nousevat psalmin viimeiset sanat.  Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!

Eikö tuo nasaretilainen ollutkin erään kerran keskustellut fariseusten kanssa ja kertonut heille kiusallisen tarinan paimenesta, joka jättää ne yhdeksänkymmentä yhdeksän, jotka eivät tarvitse apua ja lähtee etsimään sen yhden, joka on eksynyt?

Saulin mielessä käväisee kummallinen ajatus. Voisiko olla, että hän on se, joka on ollut eksynyt ja joka on nyt löydetty?

Matkatessaan tiellä voi tehdä yllättäviä löytöjä, joskus myös omasta itsestään. Eikä tuo tie ja löytöjen tekeminen oikeastaan pääty koskaan. Wilfrid Stinissen pohtii tien olemusta:  …emme voi sanoa, että tie loppuu, kun saavutamme ”määränpään”, niin kuin opiskelukaan ei lopu peruskouluun vaan jatkuu siitä lukioon ja yliopistoon ja sen jälkeen tutkimus jatkuu elämän loppuun saakka. Tie ei lopu koskaan, ei tässä elämässä eikä ikuisuudessa. Se ei voi loppua, koska Jeesus itse on Tie. (Wilfrid Stinissen, Tosi ihminen. Kirja luomisesta ja pyhyydestä. Suom. Anja Ghiselli. Kirjapaja 2015, 126.)

”The road goes ever on and on”, laulaa Bilbo Baggins Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa. Jeesuksen seuraajille, sen Tien vaeltajille, tie jatkuu, vielä paljon, paljon pidempänä kuin Psalmi 119, ja tutkimista ja löytämistä riittää. Loppuun asti ja vielä senkin jälkeen.