Lumipallo on kuollut

 

Perinteisempien tuotelaunchausten rinnalle yritysmaailmaan on rantautunut uusia tapoja tehdä tuotteista ja palveluista ensin tiedettyjä ja sitten haluttuja. Julkaistavalle tuotteelle on tunnetusti erityisen edukasta puhutella ostajiaensin pinnan alla pienen edelläkävijäpiirin juttuna, ja sitten lävähtää tavallisen kuluttajan tietoisuuteen ja ulottuville, yrityksen rahasampoksi.

Tuotteelle on hyväksi jos se antaa omistajalleen tunteen edelläkävijyydestä vielä silloinkin kun tuote on jo massojen hallussa. Mikään ei imartele modernia kuluttajaihmistä niin kuin tunne siitä, että osaa tai omistaa jotain mitä suurin osa ihmisistä ei.

Dei Neliöb. 14.11.-4.12. MJa

En lakkaa ihmettelemästä esimerkiksi sitä, miten Applen tuotteet ovat onnistuneet jo vuosikymmeniä säilyttämään erikoisuuden tunteen. Kuka tahansa voi ostaa omppulogolla varustettuja tuotteita: läppäreitä saa jopa Gigantista, puhelimia Sonerapisteistä. Silti jokainen mac-käyttäjä (allekirjoittanut mukaan luettuna) tuntee olevansa osa suurta apple-saagaa. Taikapöly ei haihdu.

Takaisin lanseerauksiin: muutama vuosi sitten ruotsalainen kodinkoneketju teki maihinnousua Suomeen. Jo valmiiksi pahasti kilpaillulle alalle murtautumiseen tarvittiin raakoja otteita: Helsingin keskustassa Aleksanterinkadulla nähtiin yrityksen mobilisoima mielenosoitus, jossa vaadittiin edullisempia hintoja kodinkoneliikkeissä. Ketjun tarina on jo Suomessa päättymässä, mutta alkuvaihe jäi mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi launchien historiaan.

Yhdysvaltain presidentinvaaleissakin voittajaksi nousi, ja tulee varmasti jatkossakin nousemaan hän, joka saa vakuutettua suuret massat takanaan olevasta vahvasta kansalaisliikkeestä. Toiminta on tuttua muistakin maista hieman kornimmassa muodossa; monet muistavat esimerkiksi Chilen diktaattoria Augusto Pinochetia puolustaneet mielenosoitukset Lontoossa kansainvälisen oikeuden edustalla. Samanlaisia lippalakkeja kantaneet ja samasta painosta tulleita kylttejä heilutelleet osanottajat oli kustannettu paikalle.

Henkilöiden ja aatteiden takana olevaa vankkaa kansalaismielipidettä tuntuu olevan mahdotonta väärentää. Joskus tuntuu esimerkiksi siltä, että aktiivikristittyjen poliitikkojen puheet ruokarukousten ja aamunavausten takana olevasta suuresta suomalaisten kristitystä enemmistöstä on enemmän toivetta kuin todellisuutta – niin paljon kun toivoisinkin, että asia olisi toisin. Suomalaisesta tuntuu olevan vaivaannuttavaa puolustaa kristinuskoa.

Kristillistä maailmaa seuratessa huomaa silloin tällöin, että eri kirkoissa ja yhteisöissä tehdään projekteja, joiden yllä leijuu lumipalloilmiön toive. Välillä tuntuu, että vyöryilmiö on itse asiassa monen projektin päästrategia.
Yleensä lumipalloa ei synny. Järjestäjät jaksavat ainakin alkumetreillä kuitenkin vakuutella itselleen, että juuri tällaiselle toiminnalle tai tapahtumalle on suuri tilaus. Väki ei silti tunnu lähtevän liikkeelle.

Oma kokemukseni samaisesta aiheesta taustayhteisöni helluntaiherätyksen piiristä, on muutaman vuoden vanha Real-kuoroprojekti, jonka käsikirjoitus oli tarkoitettu menemään suunnilleen näin: laitetaan RV-lehteen (helluntaiseurakuntien viikkolehti) ilmoitus, jossa kutsutaan liikkeen kesäjuhlille Juhannuskonferenssin lauantai-iltaan nuoria laulamaan lavalle suurkuoroon. Konferenssin 30 000 osallistujasta kolmasosa on 14-30 -vuotiaita, joten lavan saaminen täyteen noin viidellä sadalla laulajalla tuntui jopa lapsellisen helpolta hommalta. ”Miksei kukaan ole keksinyt tätä aiemmin”.

Lumipalloilmiö toisi ihmiset paikalle. Lopulta vuosien saatossa meillä olisi Real-nuorisotyö, joka kokoaisi tuhansia nuoria eri puolilta maata.

Miten homma lopulta meni? Kolmen vuoden jälkeen jokaisena vuonna saimme olla iloisia, jos saimme lavalle sata nuorta. Lumipalloa ei tullut, ainakaan sellaisena kuin haaveilin.
Vasta myöhemmin tajusin, että 1990-luvulla liikkeessä koettu Joy-nuorisokuoroilmiö (Realin esikuva), jossa nuorten suurkuorossa lauloi parhaimmillaan kuutisen sataa nuorta, perustui siihen, että paikallistasolla seurakunnissa toimi kymmeniä pienempiä kuoroja. Parin kymmenen vuoden takaisessa ilmiössä ei siis ollut kysymys mistään itsestään ilmestyneestä lumipallosta, vaan vahvasta taustarakenteesta, josta laulajat ja tekijät paikalle ammennettiin. (Nykyäänhän nuorisokuorot ovat harvassa. Suositumpi malli on ylistysryhmä, jossa on muutama laulaja ja taustabändi. Isommissa seurakunnissa tällaisia pumppuja voi olla montakin.)

Lakkasin uskomasta lumipalloon.

Lumipallouskomus vaihtui järjestelyfanatismiin: mielestäni kaikki vapaaehtoisuuteen perustuvat projektit on rakennettava huolellisen suunnittelun, sisäisen markkinoinnin ja jatkuvan motivoimisen varaan.
Yleensä kaikkeen ja aivan kaikkeen tarvitaan ainakin vähän rahaa. Yleensä jonkun on alennuttava puuhapeteksi, lappujen jakajaksi, innostajaksi, lämmittelijäksi, lobbaajaksi, pelleksi. Ja yleensä jonkun on oltava burnoutissa projektin loppumetreillä. Kootusti: mikään ei tule ilmaiseksi. Lumipalloon ei pidä luottaa.

Realista ei tullut massaprojektia, siitä kehittyi lopulta taideleiri, joka järjestetään toista kertaa kesäkuun alussa Keuruulla. Mikään ei ole nuorisotyöjermulle palkitsevampaa, kuin nähdä nuoren leirillä syttyvän uskolle, musiikille ja taiteelle.

Silloin muistaa myös sen, että jos haluaa tavoittaa massoja, on aina keskityttävä yksilöön. Kääntäen: jos yksilö unohtuu, megatapahtumat menettävät merkityksensä.

Kirjoittaja, 30, on helluntaiseurakuntien viikkosanomalehden Ristin Voiton toimituspäällikkö. Työn ohessa hän toimii muusikkona ja erilaisissa nuorisotyön valtakunnallisissa projekteissa.