Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

Luetaan Raamattua messiaanisten juutalaisten kanssa – Israel, muut kansat ja siunaus

 

Jos sinua pyydetään tiivistämään Raamatun keskeisin sisältö, muutamat asiat nousevat luultavasti mielessäsi välittömästi etualalle. Perinteisessä kristillisessä narratiivissa Israelilla on väistyvä rooli, kun taas kirkko ja kristikunta astuvat parrasvaloihin.

Me luterilaiset puhumme paljon synnistä ja lunastuksesta. Raamatussa voidaan nähdä kuitenkin myös toinen pääjuonne, jota synnin todellisuus ei tee tyhjäksi: suuri kertomus alkaa ihmiskunnan siunaamisesta ja päättyy siihen, että kaikki tehdään uudelleen täydelliseksi.

Dei  Eurovaalit neliöb. 7.5.-3.6.

Messiaaninen liike kiinnittää huomiomme Israelin merkitykseen raamatuntulkinnassa. Tätä seuraten myös jotkut kristityt tutkijat ovat alkaneet etsiä vaihtoehtoista tapaa hahmottaa Raamatun suuren kertomuksen kaarta.  Eräs heistä on yhdysvaltalainen teologi R. Kendall Soulen. Hän käyttää ilmaisua kanoninen narratiivi. Se on kuin mielensisäinen viitekehys, jonka avulla jäsennämme Raamatun monet yksityiskohdat tarinalliseksi kokonaisuudeksi.

Soulenin kanonisen narratiivin keskeiset elementit ovat Israel, kansat ja Jumalan siunaus. Tässä narratiivissa ihmiskunta jakautuu kahteen pääkategoriaan: juutalaisiin ja muihin kansoihin. Tämä ei ole arvoasetelma – kaikki kansat ovat Jumalalle tärkeitä. Israelin ja muiden kansojen ominaispiirteet eivät kuitenkaan katoa universaaliin ihmisyyteen.

Tänä päivänä kansallisuuksien korostaminen voi nostaa mieleemme pelottavia kiihkoisänmaallisia uhkakuvia. Ihmisten välisiä eroja on usein käytetty vihollisuuksien ja muurien pystyttämiseen. Kuitenkin eri kansat kuuluvat Jumalan suunnitelmaan, ja ne ovat olemassa vielä tulevassakin maailmassa (Ilm. 7: 4–10). Vihollinen on aina halunnut turmella ja vääristää sen, mikä Jumalan luomakunnassa on kaunista. Pohdinkin, millaista voisi olla Jumalan pyhittämä kansallisuusaate? Ainakin siinä arvostaisimme omia juuriamme ja olisimme samaan aikaan vieraanvaraisia ja kunnioittavia muita kohtaan.

Israelin ja muiden kansojen ominaispiirteet eivät katoa universaaliin ihmisyyteen.

Jumalan tarkoitus ihmiskunnan kaikkiin vaiheisiin ja Israelin ja kansojen välisiin suhteisiin on aina ollut siunaus. Perisynti on meille kaikille tuttu käsite, mutta sen lisäksi voitaisiin puhua myös perisiunauksesta. Jumala loi ihmissuvun ja siunasi heidät. Muutamaa lukua myöhemmin kerrotaan, kuinka Jumala kutsui Aabrahamin ja siunasi hänet ja hänen jälkeläisensä välittämään siunauksen koko maailmalle (1. Moos. 12 ja 15). Israel ja kansat kulkevat tästä eteenpäin Raamatun narratiivin läpi kuin kultainen lanka.

Kaikkia kutsutaan mukaan Jumalan perheyhteyteen. Tullessaan liitetyiksi Israelin kansainyhteisöön (Ef. 2: 11–22) kansat saavat siunauksen, ja ne kutsutaan vuorostaan siunaamaan Israelia. Synti on tuhovoima, joka pyrkii rikkomaan tämän yhteyden ja tukkimaan siunauksen virran. Jeesus tuli tuomaan vapautuksen ja purkamaan vihollisuuden muurit. Erillään Israelista siunausta ei ole, koska Jumala on Israelin Jumala, ja hän on tarkoittanut meidät kaikki keskinäiseen riippuvuuteen. Jumala on ilmaissut itsensä Israelin ja sille annettujen pyhien kirjoitusten kautta. Suurin siunaus maailmalle oli juutalainen Messias, Jeesus, mutta Jumala puhuu edelleen myös Israelin kansan vaiheissa. Professori Osmo Tiililä totesi vuonna 1954: ”Juutalaisten vaiheet kytkeytyvät aina tavalla tai toisella Jumalan suureen suunnitelmaan. Israelin kansan historiassa uskon ja näkemisen välinen raja on ohuimmillaan.”

Raamatun lukutapa, jossa Israelia ei sysätä syrjään vain menneisyyteen kuuluvana asiana, kiinnittää meidät historiaan ja konkreettiseen todellisuuteen. Raamattu kertoo lopun ajoista kuvin, joiden tulkinta on paikoitellen haasteellista. Kertomuksen loppu onkin vielä monella tapaa avoin. Perinteinen kanoninen narratiivi näyttää sisältävän oletuksen, että eräänä päivänä aikojen lopussa pääsemme takaisin paratiisimaiseen olotilaan ja kaikki luomisen jälkeen pilalle mennyt nollataan. Israelkin katoaa kuvasta, koska sen rooli on ollut vain väliaikainen. Mutta entäpä jos historian tarkoitus ei olekaan vain unohtua epäonnistuneena, vaan Jumalan suunnitelmassa kaikella on korkeampi tähtäyspiste? Jumala ei pelaa ihmiskunnan kanssa jotakin kosmista peliä, jossa palataan vankilan kautta lähtöruutuun, vaan hän vie jatkuvasti tapahtumia kohti päämääräänsä, joka on paljon rikkaampi kuin kaiken alku.

Israelin kansan historiassa uskon ja näkemisen välinen raja on ohuimmillaan.

Jumalan toiminta suhteessa Israeliin ja kansoihin on enemmän kuin vain olosuhteiden valmistelua evankeliumia varten. Lunastus ei ole pakoa historiasta – Israelin historia ympäröi evankeliumia ja ihmiskunta lunastetaan historian keskellä. Tätä heijastelee omalla tavallaan Raamatun lopusta eteemme avautuva kuva uudesta Jerusalemista (Ilm. 21: 9–26). Kaupungin sisäänkäynnit muistuttavat Jumalan sitoutumisesta Israeliin, sillä kahteentoista porttiin on hakattu Israelin heimojen nimet. Muurin kaksitoista peruskiveä on nimetty juutalaisten apostolien mukaan. Kaikki kansat yhdessä kulkevat porteista sisään ja tuovat kaupunkiin kunniansa loiston (KR38). Se, mikä eri kulttuureissa on arvokasta, säilyy ikuisesti ja tuottaa ylistystä Jumalalle. Koko uudistunutta luomakuntaa ympäröi täydellinen siunaus ja rauha, shalom.

 

Tämä kirjoitus on sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan pääset lukemaan täältä.

 
Kylvaja artikkelibanneri