Liike on lääke – puheenvuoro piispa Mari Leppäsen kolumnista ”Joogaava kirkko”

 

Tässä kirjoituksessa käsittelen Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen Turun Sanomiin 21.4. kirjoittamaa kolumnia ”Joogaava kirkko”. Tekstini kursivoidut kohdat ovat kolumnista. Piispan tekstin voi lukea täällä.

Tarkoitukseni on käydä tekstin kanssa dialogia ja arvioida hengellisten kirjoitusten ilmiasun ja sisällön pätevyyttä tapaustutkimuksen avulla.

Dei, retroäijät, neliöb. 9.-15.7.

Leppäsen otsikko on retoristesti vahva, hätkähdyttävä. Kirkkoa ja joogaa ei ole tavattu yhdistää näin vahvasti toisiinsa. Lukija tahtoo tietää, mistä tässä on kyse.

Kirkossa on viime vuosina paneuduttu milleniaalisukupolvien ajatteluun.

Leppänen kertoo nuorten aikuisten mielipiteistä tehdystä tutkimuksesta. Tällainen tieto voi auttaa sanoittamaan ja elämään kristillistä uskoa ajalle puhuttelevalla tavalla.

Sukupolvikokemuksessa korostuu moninaisuus, moniarvoisuus ja moniäänisyys.

Moninaisuus on rikkaus. Olemme kaikki uniikkeja. Kristillinen usko ei tukahduta paikallisuutta, harjoita kulttuuri-imperialismia. Lisäisin, että yksimielisyys opin, etiikan ja käytännön saralla ei tukahduta moneutta, vaan torjuu sekasorron, eripuran ja relativismin.

Kirkolta odotetaan globaalin oikeudenmukaisuuden puolustamista, radikaalia rakkautta sekä arkista yhteyttä. Suorituskeskeisessä ja kiireisessä maailmassa kaivataan kehollisia, toiminnallisia ja kokemuksellisia tapoja ilmaista hengellisyyttä.

Milleniaaleilla on hyviä ajatuksia. Jeesus puhui myös rakkaudesta. Joskus emme tosin tavoita toisiamme sanoilla, joita käytämme. Mitä suorituskeskeisyys tarkoittaa? Kiireen ymmärrän, mutta kun lapset pitäisi ehtiä hakea ajoissa koulusta, tehdä huomisen ruoka ja maksaa laskut, ei ensimmäisenä herää ajatus tempaista pieni kehollinen, toiminnallinen ja kokemuksellinen hengellinen harjoitus – ellei vaikkapa kävelyä lasketa lukuun.

Yksi sellainen on jooga, josta on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tullut hiljaisuuden viljelyn muoto retriittien, pyhiinvaellusten ja meditaation rinnalla.

Jooga on siis vastaus milleniaalien toiveeseen. Mikäli jooga aikaansaa hyvää hedelmää, tuskinpa kellään on sitä mitään vastaan.

Samaan aikaan jooga herättää tunteita. Toiset pelkäävät, että nyt uskonnot sekoittuvat ja jooga eksyttää. Koska toimintaa ei tunneta, sitä vastaan koetaan epäluottamusta…

Kirkkojoogan vastustamisen pelkistäminen tunteiluksi ja tietämättömyydeksi on retorisesti hieman ontuvaa, mutta piispa kuitenkin huomioi ilmiön vastustajat. Kritiikki on kahtalaista: Joko jooga on henkistä, jolloin se on vierasta tulta tai pelkkää liikuntaa, jolloin kirkko ryhtyy kansalaisopistoksi. Ehkä Leppänen olisi siten voinut vielä tarkemmin kertoa, miten jooga ja kirkko liittyvät toisiinsa. Oliko Raamatussa tai kirkkoisillä viittauksia joogan harjoittamisesta?

Joogan harjoittajia on monenlaisia: toiset ylläpitävät sen avulla fyysistä terveyttään ja toisilla siihen voi liittyä henkisiä tai hengellisiä ulottuvuuksia — Olennaista on muodon lisäksi sisältö.

Teksti vaikuttaa hieman ristiriitaiselta korostaessaan samanaikaisesti joogan notkeutta ja sisällön olennaisuutta. Leppänen ei kerro, mitä tämä sisältö on, mutta ehkä olettaa lukijan ymmärtävän, että joogan sisältö voi olla myös kristillinen.

Milleniaalien kirkko -kirja peräänkuuluttaa kirkkoon käännettä, jossa muuttuvaa hengellisyyttä ja nuorten sukupolvien kokemuksia ei koettaisi ongelmaksi. Kirkon odotetaan olevan maailmaa muuttava voima, ei vain muutosten paineessa uudistuva.

Minusta piispan välittämän toiveen voi yleistää toiveeksi, ettei kukaan kokisi kenenkään kokemuksia ongelmaksi, saati kieltäisi niitä. Tärkeää on myös tunnustaa uskomisen vapaus sekä maailmankatsomuksiin liittyvät erot ja rajat. Eri mieltä saa olla. Kukin saa pohtia, mihin uskontoon tai liikkeeseen tahtoo kuulua. Juuri nuoret ovat maailmaa muuttava voima – kirkon sisällä tai sen ulkopuolella.

Milleniaalien keskuudessa elää toive yhteisöstä, joka ei sulje ihmisiä ulos. Toive on, että kirkko ottaisi heidän hengellisen kaipauksensa ja etsinnän todesta sekä tarjoaisi luontevia tapoja harjoittaa omaa hengellisyyttään.

Piispan välittämä toive on kaunis ja kristillisen uskon mukainen: evankeliumi kuuluu kaikille luoduille. Teksti onkin hyvää lakia meille, jotka kenties huomaamattomasti asetamme ehtoja armolle ja muodostamme sisäpiirejä. Leppäsen tarkoitus ei tietenkään ole vähätellä luterilaista tunnustusta tai sitä, että jokaisella yhteisöllä on itseymmärrys ja rajat, vaan välittää milleniaalien toiveita lukijoille.

Älyllisen uskonnonharjoittamisen rinnalle kaivataan koko kehossa tuntuvaa hengellisyyttä. Meditaatio, jooga ja pyhiinvaellukset luonnossa tarjoavat siihen luontevan ympäristön, joka on nuoremmalle sukupolvelle tuttua.

Joogaa kuulostaa hyvältä verrattuna pelkkään älylliseen uskonnonharjoittamiseen. Jäin tosin miettimään, mihin piispa tällä viittaa. Joka tapauksessa, liikunta ja liikkuminen ovat kannatettavia asioita. Pyhiinvaellus sopisi toki kirkkoon, mutta ovathan metsätkin Jumalan luomia.

Hiljaisuuden joogan jälkeen olen moneen kertaan kuullut: ”tämä on juuri sitä, mitä olen vuosia kaivannut”.

Joogasta siis selvästi pidetään. Kokemukset ovat varteenotettava seikka sen arvioinnissa, tulisiko jotain toimintamuotoa jatkaa tai tukea.

Tekstin vahvuus oli minusta milleniaalien kuunteleminen, heikkous yleisluonteisuus sekä se, että raja new age -henkisyyden ja kristinuskon välillä jää epäselväksi. Toisaalta myös kirkkojoogan vastustajien tulisi kertoa selvästi, mitä he vastustavat.

Vaan kenties Leppänen harjoittaa käärmeen oveluutta: houkuttelee väen seurakuntaan joogalla, johon sitten lisätään kristillinen sisältö: rukous, Jumalan sana ja ikonit?