Laps hankeen hukkuu – unhoittuu!

 

Tuleeko ihmisen mitta pian täyteen? Tarkoitan pahuudessa, ilkeydessä ja rumuudessa, jota meille tarjotaan päivittäin, minuutti minuutilta kaikissa mahdollisissa tiedotusvälineissä. Näin ennen joulua kaikki tämä tuntuu erityisen painavalta pahuuden ansalta, toisin kuin keskikesän helteessä. Silloin lintujen laulu, laineiden liplatus ja koivujen heleys valloittavat ihmisen tajunnan, eikä jää tilaa rumuuden katselemiselle.

Joulun alla kaikki tyhmyys tiivistyy. Mieletön lahjojen ylitarjonnan vimma valtaa mielet, niin sanotun joulutunnelman eteen tehdään mielettömiä ponnistuksia. Kuka uskaltaa sanoa, että typerää, typerää kaikki? Kirkolta soisi kuuluvan vähän järeämpää sanaa tähän mielettömyyteen. Joulun sanomassa olisi  juuri sitä ytyä, jolla olisi merkitystä. Vain kirkolla on oikea ja ikiaikainen joulusanoma.

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Ajatus lapsesta, joka syntyy talliin muuttaakseen maailmanhistoriaa, on absurdi. Eihän historian näin pitänyt mennä! Eihän merkittäviä muutoksia tehdä lapsen kautta, lapsen avulla! Kaikki joulun sanomaan liittyvä ei ole järkevää, se ei mahdu ihmisen korkeampaan ajatteluun, ei mihinkään filosofiaan.

Juuri siksi olen niin kiitollinen ja ylpeä siitä, että mummoni opetti minulle Raamatun kertomuksia ja Levolle lasken -rukouksen. Lapsen sydämeni ymmärsi ja uskoi. Se oli niin turvallista ja luontevaa. Se antoi lapselle hyvän arjen ja yön unen. Nuoruusvuosina ei tarvinnut repiä itseäni irti joulun sanomasta, sai kyllä haastaa ja tarkastella, sai pohtia kaikessa rauhassa. Aikuisena, tähän päivään saakka, sanoma ei ole menettänyt hohdettaan – päinvastoin. Tarvitsen sitä entistä enemmän ja uskon vahvemmin kuin koskaan, vaikka ymmärrän sen suurta salaisuutta vasta niin vähän.

Rakastan lapsia. En vain näitä omiani ja heidän lapsiaan, vaan kaikkia lapsia. Näen heissä kätkettyinä myös maailmanvalloittajia, tulevia johtajia, presidenttejä ja komissaareja – kuten myös kirvesmiehiä, lähihoitajia ja kukkakauppiaita. Lasten silmien edessä joudun aina katsomaan peiliin. He riisuvat minut kaikista aseista, sillä heissä on vielä puhdasta totuutta.

Kun kuulen lasten ja nuorten lisääntyvästä pahoinvoinnista, kaipaan yhteiskunnassa pasuunan ääntä, joka uskaltaisi huutaa lasten puolesta. Nyt kuulen vain epätoivoista huhuilua erilaisten terapeuttien, erityisopettajien, tukihenkilöiden puoleen. Lisää ulkopuolista tukea pahoivoiville lapsille ja nuorille. Lisää jotain…

Kukaan ei kysy, missä vanhemmat ovat silloin, kun lapsi on vain kerran pieni. Miten oletetaan nuorten äitien ja isien kykenevän ottamaan täyden vastuun pienistä lapsistaan ja samalla maamme työllisyydestä ja vastuullisista tehtävistä. Kaikkea kun ei voi saada. Jos joku jää jalkoihin, se on juuri lapsi. Aikuinen käytää valtaansa ja tekee valintoja, joita saattaa vuosien päästä kovastikin katua.

Ellei lapsella ole merkitystä ja arvoa, he jäävät selviytymään yksin. Heitä ei puolusta kukaan.

Tähän yhteiskuntamme heikkoon kohtaan tulee kohta jälleen joulu. Ja sen sanoma lapsesta, joka on maailman Vapahtaja. Mitä se merkitsee tänään yhteiskunnassamme ja kirkossamme? Minkäläinen perusta se voisi olla juuri nyt kaikkein heikoimmille. Mitä se merkitsisi isille ja äideille, sukupolvien ketjulle, aikamme pahoinvointiin.

Lapsi on avainhenkilö ja hänen hyvinvointinsa merkitsee koko yhteiskunnan hyvinvointia. Tulkoon joulu jokaiseen rintaan!