Laahusmaista olemassaoloa

 

 

Parikanniemisäätiö neliöb. vko26. MJa

”Traditio kieltäytyy alistumasta pienen ja ylimielisen oligarkian edessä.”  G.K. Chesterton

 

Kuntauudistukseen näyttää sisältyvän kohtalokas heikkous, josta luonnoksen nostattama vastarinta paljolti selittyy. Tekijöiden esitystä dominoi hallinnon, talouden ja tuotannon näkökulma. Ehdotuksen pohjaksi annettu kaavio ei ota huomioon paikkakuntien historiallista ja tunnepitoista arvostusta eikä niihin liittyviä kielellisiä mielteitä.

Ihmiset, joiden asuinpaikkana on satoja vuosia vanha pitäjä, eivät halua jonakin aamuna kuulla olevansa jonkin kauempana sijaitsevan kaupungin asukkaita, varsinkaan jos siellä ei ennen ole asioitu ja oman paikkakunnan menneisyys on heidän mielestään arvokkaampi. Myös kahden samankokoisen kaupungin muuttuminen vain toiseksi on hankala juttu.

Ihmiset ovat myös kiintyneitä omaan asuinpaikkaansa eivätkä kaipaa sen muuttumista jonkin rautatienristeyksen mukaan nimetyn kauppalan syrjäkyläksi. He haluavat edelleenkin asua paikkakunnalla, jota pidetään arvokkaana. Lapualaiset eivät halua Seinäjoen sivukyläksi eikä torniolaisista tule kemiläisiä.

Kuntauudistukseen sisältyy myös käsitesekaannus. Siinä lähdetään ajatuksesta, että sanojen merkitystä voi venyttää loputtomiin niiden sisällöstä piittaamatta. Hallinto on jo aikanaan lähtenyt tälle tielle nimetessään suuria erämaa-alueita kaupungeiksi. Nyt kunnasta aiotaan muodostaa yleiskäsite, joka voi tarkoittaa suurkaupunkia, maakunnan laajuista aluetta tai pikkupitäjää.

Uudistusta pitäisi kehittää siihen suuntaan, ettei se tuhoaisi ihmisten kotipaikkaidentiteettiä. Miksei sitä voisi tarjota siinä muodossa, että asuinpaikkakunnat säilyttäisivät edelleen sekä nimensä että kuntamuotonsa. Suunnitellut suurkunnat nimettäisiin sitten esimerkiksi piirikunniksi. Niiden rajattuna tehtävänä olisi huolehtia veronkannosta, järjestyksenpidosta, koululaitoksesta, sairaanhoidosta ja sosiaalitoimesta kyseisellä alueella yhteisen piirikuntahallinnon puitteissa. Maassamme on muutakin aluejakoa, kuten sotilasläänit, paliskunnat, entiset kihlakunnat, joita ei mielletä paikkakunniksi.

Kuntauudistusta on tarjottu maakuntiin siihen tyyliin kuin kirjailija Pentti Linkola käydessään Lapissa luennoimassa nuoruutensa linturetkistä vastasi toimittajien kysymykseen sellutehtaiden tulevaisuudesta. Hän sanoi iloitsevansa jokaisen lakkauttamisesta: ”Kokkolaa, Poria ja Lahtea ei tarvita laisinkaan. Eikä myöskään Kemijärveä!”

Ihmiset eivät aina ymmärrä näitä ideologisia näkökohtia, joiden vuoksi heidän asuinpaikkansa olisi tehtävä imagoltaan arvottomaksi. He tahtovat pysyä sitkeästi paikkakunnilla, joissa heidän ei hallinnon ja talouden kannalta pitäisi asua.

 

Talouden ja tuotannon näkökohdat ovat jähmettäneet myös kirkon asemiin, joista se voi vain perääntyä. Kuntaliitoksen tapahtuessa myös seurakunnat on yhdistettävä. Nauttiessaan valtion suomaa vapautta ja autonomiaa kirkkomme on integroinut itsensä siihen niin, ettei sillä ole mahdollisuutta päättää omasta alueestaan, tulevaisuudestaan eikä järjestysmuodostaan. Teologisten ja hengellisten näköalojen puute on vienyt sen parokiaaliseen umpikujaan, jossa se ei voi tehdä muuta kuin hymistellä muutosten erinomaisuutta.

Perustettavat suurseurakunnat uhkaavat hävittää historiallisen kulttuuriyhteyden, rikkoa paikallisen identiteetin ja tuhota luontevan seurakuntayhteisön. Ajatus talous- ja kiinteistötoimen siirtämisestä rovastikuntatasolle voisi muuten olla oikeasuuntainen, mutta rovastikunnan toimiminen työnantajana johtaisi kuntateologisen ajattelun ylivaltaan ja hengellisen elämän näivettymiseen.

Kirkon tavoitteena on Suomessa asuvien ihmisten pysyminen sen jäseninä uskonnollisista katsomuksista riippumatta. Kristinuskoon pohjautuva ihmisten kaitsenta Jumalan sanalla jää näin vähitellen syrjään. Kirkosta on tullut yhteiskunnan laahus, joka seuraa perässä ja koristaa sen juhlia ja toimituksia. Sen läsnäololla ei ole suurta merkitystä, kun toimituksista on tullut automaattisia palveluja, joita suoritetaan kyselemättä niiden teologista oikeutusta.

Kirkolliskokouksessa hyväksytty laki virkamiesoikeudellisista säädöksistä antaa voimaan tullessaan seurakunnalle mahdollisuuden anoa papin vapauttamista tehtävistään tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Se takaa viimeistään kuntakirkollisen yhdenmukaisuuden.

 

Viime syksynä Roomassa käydessämme saimme osallistua paavin ”vastaanotolle”, siis Pietarin kirkon edessä pidettyyn suureen kansanjuhlaan. Sen sisältönä oli paavin pitämä puhe viidellä kielellä. Välissä luettiin osallistujien tervehdyksiä eri puolilta maailmaa. Niiden kautta välittyi paavin nauttima suosio, koska eri maista tulleet osallistujat osoittivat tervehdystään luettaessa suosiotaan hurraten ja jodlaten kuin urheilukilpailuissa.

Tässä asiassa meidän kirkkomme ja roomalaiskatolisen kirkon välillä voi todeta huomattavan eron. Rooman kirkko ymmärtää olevansa Corpus Christi, osa Kristuksen ruumista maan päällä. Näin ollen se tähtää toimillaan vain Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Jumalan sanaa saarnataan ihmisille kaikissa tilanteissa. Kristinusko otetaan täydestä oppia, elämää ja etiikkaa koskien. Rooman kirkko ei sodi itseään ja seurakuntalaisiaan vastaan, vaan näkee tavoitteekseen vaikuttaa ihmisten maallistumiseen, epäuskoon, eettisiin ja elämäntapaa koskeviin kysymyksiin. Se nauttii epäsuosiota rappeutuneen nykykulttuurin ja median taholta, mutta suosiota omien kristittyjensä parissa.

Opissa on tietysti entiset erot kirkkojen välillä, mutta niistä ei nyt ole puhe. Siinä, miten kirkko ymmärtää asemansa ja toimii evankeliumin hyväksi maailmassa, olisi meilläkin paljon opittavaa. Kirkkomme on käsittänyt tehtäväkseen toteuttaa maallisia funktioita. Se rakentaa yhteiskunnallista julkisivua ja palvelee sosiaalisektoria, vaikka kukaan ei pyydäkään. Loppujen lopuksi tilanne kääntyy sellaiseksi, että ainoa mihin vaikutetaan, on kirkko itse, josta on tullut maallistuneen maan enemmistömielipiteen hallitsema ja jota kristillisyydestä piittaamattomat ihmiset muokkaavat mieleisekseen, samalla kun Kristuksen kirkko kärsii sen sisällä.

 

Voisi kysyä, minkälaista hintaa kirkko maksaa tästä yhteiskuntaan mukautumisesta.  Sen toiminnasta katoavat kaikki klassisen kristinuskon mukaiset pyrkimykset, opista kiinni pitäminen, totuudellisuus, hyvän omantunnon tuottama ilo ja rauha. Tietysti samalla loppuu myös kaikki evankeliumiin kohdistuva vastaansanominen.  Mutta silloin häipyy myös kaikki viehätys, rohkeus, aloitteellisuus ja toivo, mikä on saanut ihmiset evankeliumista iloiten näkemään vaivaa sen viemiseksi jokaiseen kylään ja maankolkkaan.

Miten toisin toimikaan meidän Herramme, josta palmusunnuntain evankeliumissa kerrotaan, että hän ratsastettuaan kuninkaana Jerusalemiin meni temppeliin ja kaatoi kumoon rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysten myyjien istuimet. Hän sanoi viitaten Jeremiaan kirjaan: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone, mutta te teette siitä rosvojen luolan’.” Sitten hän ylipappien ja lainopettajien nuhteista välittämättä paransi sokeat ja rammat ja sai aikaan, että lapset iloitsivat ja huusivat: ”Hoosianna, Daavidin Poika!”