Kunnes illan kajo peittää Afganistanin vuoret

 

Muistan nuo vuoret Afganistanin.

Niiden uskomattoman kauneuden, jonka näin kävellessäni, automatkoilla ja lentokoneen ikkunasta maan yli lentäessäni. Muistan illan kajon ja aamun usvan. Päivän kuumuuden ja leudon tuulen. Vuoret Afganistanin ja laaksot sen.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Muistan kylän kaukana päätiestä, jossa he eivät tienneet mitään sodasta, ainoastaan sodan seurauksista. Ja sen, että tuhannella ihmisellä oli vain yksi sairaanhoitaja. Muistan tuhotut kaupungit, rikotut tiet, hylätyt koulut ja ränsistyneet sairaalat. Paikat ja rakennukset, joissa ihmiset olivat tehneet tuhoa.

Muistan lapset leikkimässä. Pojat pelaamassa jalkapalloa kivisellä kentällä. Tytöt kantamassa vettä keltaisissa kannuissaan aamulla varhain ja illan saapuessa. Sekä osan tytöistä matkalla kouluun reput selässä. Muistan, koska minulla itselläkin on tyttöjä. Muistan isoisän istumassa illan hämärtyessä. Lapsenlapsi sylissä.

Muistan miehet ja naiset kantamassa oksia ja puita illan ruoan lämmittämiseksi. Muistan hakatut ja hylätyt naiset huntujensa takana. Tien reunustalla yksin. Tytön, joka heti peitti kasvonsa minut nähdessään. Muistan nuoret rakastavaiset Kabulin katuvilinässä ja nuoren syömässä jäätelöä.

Muistan ne poliisiasemat, joista miehet aina saapuivat katsomaan autojamme. Muistan sen koulun, johon lahjoitimme satoja koulureppuja. Muistan sen orpolasten koulun rehtorin, joka kiitti sydämestään leluista, jotka Suomesta toimme ja kynästä, jonka hän minulta sai. Muistan ne lapset muovisissa tuoleissaan.

Muistan sen mullahin, jolle sanoimme, että kunnioitamme heidän maataan, sen kansaa, kulttuuria ja uskontoa. Muistan miten mellakat loppuivat käyntimme jälkeen. Muistan sen nuoremman mullahin, islamin asiantuntijan, jonka kanssa kävimme yli tunnin keskustelun. Sen hyvän yhteyden ja lahjan, jonka häneltä sain.

Muistan senkin, kun kuukausi myöhemmin kuulin, että hänet oli ammuttu moskeijan pihalla. Muistan sen tunnelman. Pelon ja kuoleman läheisyyden. Köyhyyden ja toivottomuuden, joka näkyi niin monen kasvoilla. Päivän, jonka yli oli päästävä. Muistan sen nöyryyden ja kiitollisuuden, millä he ottivat avun meiltä vastaan.

Ja muistan sen sairaalan. Kaupungin ainoan. Lääkärin, joka ylpeänä esitteli tiloja ja toimintaa. Muistan ne vaatimattomat osastot ja sairaanhoitajan, joka esitteli iloisena omaa työhuonetta. Kaikki lääkkeet ja välineet olivat siistissä järjestyksessä. Niin ja muistan mitä lääkäri sanoi: ”Kiitämme avusta mitä te ulkomaalaiset tuotte…” Sitten muistan miten hän oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi: ”Kaikki potilaat hoidetaan… ketään ei käännytetä ovella…”

Tänään olen muistellut tuota periaatetta tuossa maassa, joka on yksi maailman vieraanvaraisimpia ja jossa jokainen ohikulkija voi olla potentiaalinen uhka. Maata, jossa on tuhansia ulkomaalaisia avustusjärjestöjä ja niitä, jotka haluavat auttaa. Jotka ovat lähteneet vapaaehtoisesti työhön, jonka riskit ovat tiedossa. Maahan, jossa leijat eivät lennä joka päivä Kabulin taivaalla.

Olen muistellut niitä kahta naista, jotka monien muiden tavoin menivät sinne. Auttoivat ja tekivät työtä. Eivät syrjineet ketään. Ottivat vastaan naiset ja lapset. Kaikki potilaat. Sodan jaloissa kärsineet ja vailla apua jääneet. Naisia, jotka tekivät oman osuutensa. Joita arvostettiin omassa työssään ja kaupungissa.

Olen muistellut heitä, kun tieto heidän nopeasta lähdöstään tuli. Siitä, miten he antoivat tehtävässään korkeimman mahdollisen uhrin. He maksoivat hinnan omalla verellään. Olen ajatellut heitä ja satoja heidän kaltaisiaan maailman eri kriisialueilla. Tietäen, että se uhri ei ollut turha.

Olen ajatellut ja muistanut heitä. Kunnes illan kajo peittää taas Afganistanin kauniin vuoriston.

 

Teuvo V. Riikonen

Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja, joka on tällä hetkellä Puolustusvoimien palveluksessa Lähi-idässä. Hän on palvellut aikaisemmin Afganistanissa puoli vuotta.