Kirjoittanut
Kirjoittaja on musiikin ja teologian maisteri, joka on työskennellyt Jerusalemissa yhdeksän vuoden ajan. Sydän sykkii edelleen messiaaniselle liikkeelle ja kristinuskon juutalaisille juurille.Lähes yhtä varmasti kuin vuodenajat seuraavat toistaan, Israelissa aika ajoin sataa ja tuulee Gazan kaistalta päin. Tilanne Itä-Jerusalemissa on jatkunut jo jonkun aikaa hyvin kireänä. Viikko sitten maanantaina Gazaa hallitseva Hamas uhkasi, että Jerusalemia tulitetaan, jos Israelin turvallisuusjoukot eivät vetäydy Temppelivuorelta. Vähän kuuden jälkeen sireenit alkoivatkin ujeltaa. Seitsemän rakettia putosi Jerusalemin ulkopuolelle; osa niistä jysähti lähelle Jad Hashmonaa, suomalaisten perustamaa moshavia. Raketteja ei kovin usein suunnata muslimien pyhään kaupunkiin Jerusalemiin. Seuraavaksi piiput käännettiin Keski-Israeliin ja Tel Avivin alueelle.
Tämänkertainen rakettihälytys Jerusalemissa tuli minulle aivan puun takaa, en ollut seurannut uutisia sinä päivänä. Juoksin rappuja alas kohti pommisuojaa ihmetellen, missä kaikki naapurit ovat. Samankaltaisessa tilanteessa olin edellisen kerran vuonna 2014, kun sodan loppuvaiheessa olin palannut Suomesta tänne. Siellä pommisuojassa koin yhden elämäni yksinäisimmistä hetkistä, kun en ymmärtänyt, miksi muut eivät hakeutuneet suojaan sireenin ulvoessa. Kollegani toimi myöhemmin kulttuuritulkkina ja selitti minulle, että jerusalemilaiset eivät jaksa välittää. Raketteja tulee harvoin ja etäisyys Gazaan on pitkä, joten torjuntajärjestelmä Iron Dome eli Rautakupoli ehtii kyllä ampua ne alas.
Täällä Temppelivuoren kupeessa olen siis itse suhteellisen suojassa sotavammoilta, mutta henkisesti en täysin kuitenkaan. Media tuo kauheudet eteen taukoamattomana virtana. Tällä hetkellä ehkä huolestuttavinta Israelissa ovat sisäiset ristiriidat: oman maan kansalaiset käyvät vimmoissaan toistensa kimppuun ja tuhoavat omaisuutta. Kulissien takana joku taho tekee todella pahaa jälkeä yllyttäessään nuoria miehiä väkivaltaan. Kolmannen intifadan eli kansannousun mahdollisuus leijuu ilmassa.
Gazan kaistalla siviilien kärsimys on tietenkin aivan omaa luokkaansa, mistä ehkä johtuu se, että suomalainen media näyttää usein vähättelevän rakettien israelilaisille aiheuttamaa uhkaa. En kuitenkaan haluaisi laittaa palestiinalaisten ja israelilaisten ahdinkoa vastakkain – sota on aina hirvittävää. Samalla on selvää, että Gaza on maanpäällinen helvetti. Siellä eivät ulkomaalaiset kirjoittele blogia.
Israelissa rakettisade on jollain tavalla lähes symbolinen juttu; siihen tiivistyy naapurimaiden silmitön viha juutalaisvaltiota ja sen kansalaisia kohtaan. Muiden mukana minäkin räplään kännykkäsovellusta seuraten missä sireeni soi juuri nyt. Rakettien laskeminen on avuton yritys ottaa haltuun ahdistava tilanne.
Ensimmäinen raketti ammuttiin jo kaksikymmentä vuotta sitten. Alkuvuosina ne kaikki olivat kiikkerästi lentäviä omatekoisia Qassam-raketteja, joiden lentorata oli hyvin epävakaa. Niiden alas ampuminen näytti siksi lähes toivottomalta ajatukselta. Iron Dome -torjuntajärjestelmä kuitenkin luotiin, ja se yllätti kaikki tehokkuudellaan. Tuhansia ihmishenkiä on säästynyt Rautakupolin ansiosta, joka on kuin Jumalan suojaava käsi kansansa yllä.
Jotkut israelilaiset tuudittautuvat Iron Domen tuomaan turvallisuuteen ja lähtevät Tel Avivissa sireenien lomassa rannalle. Etenkään etelämpänä, Gazan rajan tuntumassa ei kuitenkaan ole varaa minkäänlaiseen välinpitämättömyyteen. Suojaan pitää ehtiä 15 sekunnissa. Joskus sekään ei riitä. Sderotissa 6-vuotias pikkupoika Ido kuoli raketin sirpaleen tunkeuduttua suojahuoneen panssarilasisen ikkunan läpi. Silloinkin kun Iron Dome onnistuu tehtävässään, taivaalta sataa hengenvaarallisia metallikappaleita.
Rautakupoli on tekniikan ihme, ja samaan aikaan myös terroristit ovat tehneet kotiläksynsä. Israel pyrkii estämään aseiden salakuljetuksen Gazaan, mutta sinne pääsee materiaaleja rakettien rakentamiseen. Kierrätys on kunniassa: rakettien hylsyiksi kelpaavat vaikkapa vanhat viemäriputket. Iran tarjoaa militanteille koulutusta, kuinka saada kasvatettua ammusten kantamaa, voimaa ja osumistarkkuutta. Alun perin Hamas kykeni ampumaan yhden tai kaksi rakettia kerrallaan, nyt näitä tappavia tervehdyksiä sinkoaa taivaalle viidessä minuutissa jopa 130 kappaletta. Taktiikkana on pyrkiä ylikuormittamaan Israelin torjuntajärjestelmä. Iron Domea on päivitetty, mutta mitä enemmän raketteja ammutaan, sitä enemmän tuhoa niistä väistämättä aiheutuu. Yli puolessa israelilaiskodeista ei ole suojahuonetta tai pommisuojaa riittävän lähellä. Jad Hashmonassa asuva ystäväni kertoi, ettei hän keskellä yötä ehtisi 1,5 minuutissa pommisuojaan, joten ilmahälytyksen tullen hän käpertyy lemmikkeineen asuntonsa ikkunattomaan nurkkaan ja rukoilee.
Israelissa on nyt siis hyvin synkeä tunnelma. Pimeyttä leikkaavat räjähdysten ja tuhopolttojen lieskat. Hädin tuskin havaittavia, mutta kuitenkin todellisia valonpilkahduksia on ihmisten halu auttaa toisiaan kaiken keskellä. Jerusalemilaiset tarjoavat sosiaalisessa mediassa ylimääräisiä huoneitaan etelän asukkaille, joille kellon ympäri jatkuva tulitus käy ylivoimaiseksi. Arabien ja juutalaisten asuttamissa kaupungeissa on nähty mielenosoituksia myös rauhanomaisen rinnakkainelon puolesta. Sairaaloissa arabit ja juutalaiset hoitavat rinta rinnan potilaita monista eri kansanryhmistä.
Joka päivä useammin kuin kerran tarkistan uutisista säätiedotuksen: joko rakettisade pian loppuu ja saadaan tulitauko. Silloin maassa voidaan taas keskittyä ratkomaan lukuisia muita ongelmia. Siihen asti ystävien rukoukset kannattelevat ja Rautakupoli suojaa parhaansa mukaan.
