Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.”Joka on maasta, on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista.”
Latvian sosialistisessa neuvostotasavallassa varttunut missiologian professori Johannes Reimer osallistui nuorena pienen maanalaisen ja alaspainetun seurakunnan toimintaan. Ympäröivä yhteiskunta oli kristinuskolle vihamielinen. Politiikkaan osallistumisesta varoitettiin ankarasti, varmaan ymmärrettävistä syistä. Kompromisseja olisi pitänyt tehdä. Johannes päättikin olla niin epäpoliittinen henkilö kuin mahdollista. Hän päätti jopa kieltäytyä suorittamasta varusmiespalvelusta Neuvostoliiton asevoimissa. Seurauksena oli, että hänet tuomittiin vankileirille – syytteenä poliittinen aktivismi.
Politiikkaa ei päässytkään karkuun. Vakaumuksella on usein myös ”poliittisia” seurauksia. Jos ei omasta, niin jonkun toisen mielestä.
Mutta millaisia seurauksia? Valmiiksi pureskeltuja vastauksia muutamiin ns. arvokysymyksiin? Voisiko kyse olla jostain syvällisemmästä? Lojaliteetista, totuuskäsityksestä, ihmiskuvasta, visiosta, ideoista ja niin edelleen? Vain se muinaisilla roomalaisilla oli kristittyjä kohtaan hampaankolossa, etteivät nämä kumartaneet keisaria jumalana.
Voiko rimaa laskea?
Aika ajoin tapahtuu sellaista, että ihan joku pastorikin harhautuu lestistään ja lähtee vaikkapa ehdolle vaaleihin.
Nämä tapaukset helposti saavat varpailleen. Politiikka on armotonta peliä, puolueet usein muistuttavat kiukuttelevien varkki-ikäisten jengejä ja niiden ohjelmat ovat sekavia kokoelmia latteuksia, hyviä ideoita ja omituisia ideologioita. Jos ideologian varaan laittaa toivonsa, ei siitä ole pitkä matka idolatriaan.
”Hän on antanut meille sovituksen viran.”
Ei paimenen työ ole mitä tahansa työtä. Pappi edustaa transsendenssia, tuonpuoleisuutta. Häntä, joka ei mahdu selityksiin eikä ideologiohin, eikä puolustajia tarvitse. Pastori edustaa niitä asioita, joiden piti yhdistää. Mutta politiikka on väistämättä puolueita, kilpailua äänistä, taktisia liittoja, kompromisseja, epämääräisiä koplauksia ja kuiskauksia korvaan. Jos olet jonkun puolella, olet jotakuta vastaan.
Voiko joku palvella kahta herraa, edustaa kahta firmaa, julistaa kahta aatetta – kantaa kahta rintaneulaa?
Ihmiskunnan vanhin vallanjako on jako uskonnollisen vallan ja poliittisen toimeenpanovallan välillä.
Enkä vähääkään kaipaa sitä aikaa, kun puolueilla oli omat pappinsa: punapapit, kansallismieliset papit ja niin edelleen. Se aina jaksaa hämmentää, kun pappi, tutkija, toimittaja, kirkko, kansalaisjärjestö, koulu tai yliopisto politisoituu. Mutta voiko sitä koskaan täysin välttää?
Onko lupa kiinnostua?
Kun ikää on tullut, olen alkanut suhtautumaan ymmärtäväisemmin politiikkaan ”harhautuneita” pappeja kohtaan. Mikä siinä vetää?
Luonnollisin syy ihmisen harhautumiselle politiikan pariin on kiinnostuminen. Voi olla raskas taakka olla yhden asian ihminen koko elämänsä – harva meistä on. Me olemme uteliaita, kiinnostuneita hyvin monenlaisista asioista. Suutari voi väsyä lestiinsä, miksi ei pappi saisi vaihtaa ammattia? Onhan nykyään aivan normaalia tehdä elämänsä aikana vaikka viisikin uraa ja opiskella monta ammattia.
Voi myös olla helpottavaa laskea täydellisyyden viitta. Odotusten rima on korkealla – onhan pastori itse täydellisyyden edustaja. Miten vähempi voisi riittää?
Uteliaisuus, kiinnostus on hyvä asia. Kiinnostus voi viedä oppijan paikalle. Oppija voi joskus oppia jotain.
Silti harva pystyy vaivatta hyppimään roolista tai kulttuurista toiseen – saati tulemaan ymmärretyksi eri tilanteissa eri manttelin kantajana kuin kameleontti. Liperi voikin unohtua puoluekokouksessa kaulaan tai rintaneula saarnatuoliin. Ottamalla uuden roolin tai kulttuurin omakseen, väistämättä menettää jotain entisestä. Sellainen ihminen on kaikkialla koditon, kuin pitkän uran tehnyt lähetystyöntekijä. Kuin ihminen, joka on elänyt.
Saako siis pappi kiinnostua politiikasta?
Saako tutkija ottaa kantaa?
Saako piispa tehdä poliittista satiiria?
Saako metsänhoitaja kirjoittaa hengellisen kolumnin?
Saako leipäjonotyöntekijä kunnian olla ensimmäinen marttyyri?
Saako?
Kuka sen sanoo ja missä?
(Toimittajat ovat tietenkin erityistapaus. Hehän ovat vapaita sanomaan mistä tahansa mitä tahansa. Aivan erityisesti vapaat toimittajat.)
Pappina politiikassa
Pappeja on ollut politiikassa iät ja ajat. Suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäivillä pappissäädyllä oli yleensä noin 40 edustajaa. Monet merkittävät varhaiset poliittiset filosofit olivat pappeja. He ovat olleet kaikkea muuta kuin täydellisiä. Arvio riippuu tietenkin siitä, kenen ja minkä aikakauden silmillä tekojaan arvioidaan.
Yksi ”poliittinen esikuva” meille voisi olla kuningas Daavid: lammaspaimen, sotilas, muusikko, runoilija, tanssija, ystävä, rakastaja, pakolainen, hallitsija – ja paljon muuta. Monipuolinen, ristiriitainen, rikkinäinen, mutta elävä ihminen. Moneksi hänestä oli, mutta pappi hän ei ollut. Ihmiskunnan vanhin vallanjako on jako uskonnollisen vallan ja poliittisen toimeenpanovallan välillä.
Pari neuvoa kuitenkin annan politiikkaan ”eksyvälle”, parin vuoden kokemuksen syvällä rintaäänellä. Politiikka on enimmäkseen tylsää, kokoukset pitkiä ja paperipinot kasvavat nopeasti. Muutoksia tapahtuu hitaasti, eivätkä ne aina ole toivottuja. Ismit ovat tyhjä arpa ja puolueet koostuvat vain ihmisistä. Joskus joukkuetoverit ovat pahimpia. Pullaankin kyllästyy.
Eivätkä kaikki välttämättä ole samaa mieltä juuri sinun profetaalisesta viisaudestasi. 😀
Viitattu teos: Missio Politica: The Mission of Church and Politics. Johannes Reimer. Langham Publishing 2017.
Artikkelikuva: John Noonan on Unsplash.com
