Yleinen: Tuleva piispa Matti Salomäki: ”Selkeä tulos josta on hyvä lähteä aloittamaan” Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Ihanan elämän tummat ja kirkkaat raidat

 

Elämä on ihanaa on yksi niistä hyvillä näyttelijöillä, koskettavalla tarinalla ja sopivalla särmällä varustetuista elokuvista, joita katson mielelläni monta kertaa. Harmi vaan, että elokuvan laimea suomenkielinen nimi on onneton käännös, tai pikemminkin väännös, sen alkuperäisestä nimestä As Good as It Gets.

Elokuvan nimi juontuu kohtauksesta, jossa Jack Nicholsonin esittämä Melvin Udall poistuu psykiatrinsa vastaanotolta ja toteaa odotushuoneessa vuoroaan odottaville potilaille: ”What if this is as good as it gets?” Entä jos onkin niin, että ei elämä tästä tämän kummemmaksi muutu? Olisiko siis aika hyväksyä tietyt realiteetit, elää elämäänsä täysillä ja lakata tavoittelemasta elämää, joka olisi aina onnellista ja ihanaa.

TV7 neliöb. 22.11.-7.12. MJa

Elämä ei ole aina ihanaa. Mutta ei se sentään niin kauheaa ole kuin millaisena sarkasmistaan ja pessimismistään tunnettu elokuvaohjaaja Woody Allen sen näkee. Hän on kuvannut elämää sanomalla, että ”Life is divided into the horrible and the miserable.”  Allenin mukaan elämässä on siis vain kahdenlaisia asioita: niitä, jotka ovat hirveitä, ja niitä, jotka ovat surkeita.

Ihan yhtä synkältä ei kuulosta kristitty kirjailija Adrian Plass, mutta vakavaksi hänkin meidät saa. Pohtiessaan kuuliaisuuden vaikeaa läksyä hän toteaa: ”Life is mainly a choice between what you don´t want and what you really don´t want.” Eli elämässä on pitkälti kyse valintojen tekemisestä kahdentyyppisten asioiden välillä: niiden, joita emme haluaisi, ja niiden, joita emme todellakaan haluaisi.

Entä mitä sanoo Jeesus? Sille, joka haluaa seurata häntä, hän kertoo, että portti on ahdas ja tie tulee olemaan kaita ja että tie hänen valtakuntaansa kulkee monen ahdistuksen kautta. Jeesus ei silottele sanojaan vaan toteaa tyynesti niin kuin asia on: maailmassa me olemme ahtaalla ja jokaiselle päivälle riittää oma murheensa.

Liittyykö Jeesus siis edellisten kovin synkältä kuulostavien ajattelijoiden seuraan?  Tavallaan kyllä. Hän näkee elämän realistisesti. Elämme langenneessa maailmassa, jossa kärsimys kuuluu jokaisen ihmisen osaan, olipa hän uskova tai ei.  Herran seuraaminen on joskus tiukkojen valintojen tekemistä: kun sanomme hänelle kyllä, samalla sanomme kaikille muille ei. Portti on siis ahdas ja tie kapea, ja jokaiselle päivälle todellakin riittää asioita, jotka haastavat ja joskus jopa raastavat meitä.

Mutta samaan aikaan Jeesus, ja myös kaikki ne, jotka luottavat hänen sanoihinsa, tietävät, että kaikki ei ole vielä tässä. Sillä Jeesus tietää, että Happy End on totta, tuntuipa se kuinka uskomattomalta ja lapselliselta tahansa. Ja jollakin salaperäisellä tavalla Jeesus pystyy ottamaan myös sen mikä Woody Allenille on hirveää ja surkeaa, ja sen mitä Adrian Plass ei halua, ja sen mitä hän todellakaan ei halua, ja käyttämään niitä onnellisen lopun valmistamiseen.

C. S. Lewisin suuresta rakkaudesta ja suuresta menetyksestä kertova Shadowlands, Varjojen maat, kuuluu myös ehdottomien suosikkielokuvieni listalle. Siinä on kohtaus, jossa Lewis, lempinimeltään Jack, on vaimonsa Joyn kanssa lomamatkalla kauniilla Englannin maaseudulla. Joy sairastaa syöpää, ja he tietävät, että tuo kesä ja tuo yhteinen loma tulee todennäköisesti olemaan heidän viimeisensä. He nauttivat kauneudesta, kesästä ja toisistaan ja välttävät puhumasta siitä mitä kesän jälkeen on odotettavissa. Kunnes Joy pakottaa Jackin kohtaamaan totuuden. ”Pain then is part of the happiness now”, hän sanoo Jackille. Hän haluaa miehensä ymmärtävän, että se tuska, joka heitä lähitulevaisuudessa odottaa, sävyttää sitä onnea, jota he parhaillaan kokevat. Tietoisuus siitä, että onni tulee päättymään, antaa heidän yhteiseen aikaansa aivan erityisen kauneuden ja kipeänsuloisen tunnun.

Kun me kerran olemme päässeet matkamme päähän, mahdammeko silloin muistaa enää mitään menneestä elämästämme vai pyyhitäänkö mielestämme kaikki kokemamme menetykset ja kärsimykset? Raamatun lupausten pohjalta saamme uskoa, että kärsimys, jota maanpäällisen elämämme aikana jouduimme kokemaan, on silloin poissa eikä koskaan enää palaa. Se ei enää koskaan vaani meitä kulman takana eikä meidän tarvitse enää kantaa sitä taakkana mukanamme. Menneisyys ei enää tuota meille surua, tuskaa, syyllisyyttä tai katumusta.

Mutta voiko täydellinen onni tuntua onnelta, jos meillä ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä miltä sen vastakohta tuntuu? Mietipä kohtausta Taru Sormusten Herrasta – trilogian viimeisen osan lopussa. Frodon ja Samin jälleennäkeminen Rivendellissä, Elrondin talossa, ei ole koskettava vain sen vuoksi, että ystävykset ovat vihdoin turvassa. Syvällä tavalla koskettavan tuosta kohtauksesta tekee se, että kun Frodon ja Samin katseet kohtaavat, heidän katseistaan näkee, että he muistavat. He muistavat vaaran, pelon, tuskan ja toivottomuuden, jonka he ovat jakaneet yhdessä. He muistavat Tuomiovuoren tulinielun, joka oli vähällä koitua heidän molempien tuhoksi. Nyt he ovat turvassa ja kaikki on hyvin, mutta he ymmärtävät, miten toisin asiat voisivat olla. Ja juuri tietoisuus siitä antaa niin suuren merkityksen sille, että kaikki on nyt hyvin. Sanoja ei tarvita siihen mitä nämä kaksi jakavat keskenään tuon yhden katseen kautta.

Kesäisellä mattopyykillä pohdin taas kerran elämää, joka on kuin räsymatto erivärisine raitoineen. Elämässäkin on vaaleita ja tummia raitoja; on iloa ja surua, vuorotellen. Tulee aika, jolloin meidän ei enää koskaan tarvitse astella elämän tummia raitoja pitkin. Mutta niin kuin räsymaton tummat raidat korostavat sen kirkkaiden raitojen värejä ja kauneutta, kenties jollakin salaperäisellä tavalla myös elämämme aikana kokemastamme tuskasta tulee jotakin, joka saa korostaa ja kirkastaa sitä täydellistä onnea, jota me perillä saamme kokea.

Vain Jumala pystyy punomaan tuskamme taitavasti osaksi sitä onnea, joka meitä odottaa ja josta saamme nauttia ikuisesti.  Ehkäpä kerran perillä mekin voimme siis sanoa: ”Pain then” – se kipu ja tuska, jota maanpäällisen elämämme aikana jouduimme kokemaan –  ”is part of the happiness now”. Kivusta, jota kerran koimme, on silloin tullut silkkaa ikuista, kirkastunutta iloa.

Elämä on joskus ihanaa mutta aika usein ei, ja Melvin Udall oli varmasti oikeilla jäljillä aavistellessaan, ettei elämä täällä ehkä tämän kummemmaksi muutu. Mutta eräänä päivänä se tulee muuttumaan! Elämämme ei tule olemaan ainoastaan ihanaa, se tulee olemaan taivaallista!

Ehkä onkin niin, että elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, niin kuin Reino Helismaa riimitteli aikoinaan. Jotakin tosi oikein taitaa olla oivaltanut ainakin apostoli Paavali, sillä hän kirjoittaa: ”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).