Kummittelua

 

Minulla on ilo olla kymmenen ihmisen kummi. Tai oikeastaan yhdentoista. Se yhdestoista on poika, joka on itse päättänyt ja ilmoittanut vanhemmilleen, että olen hänen kummitätinsä – hänelle kun kasteessa ei määrätty yhtään kummia. Turha siinä on aikuisten vastaan pullikoida.

En ole maailman esimerkillisin kummi. Jonkinlaisia yhteyksiä olen yrittänyt pitää yllä jokaiseen kastettuun, mutta osa niistä on hyvin hauraita. Joidenkin kanssa taas yhteys on vahva ja sitä pidetään yllä molemmin puolin. Hämmästyttävää on se, että maantieteellinen etäisyys tai läheisyys ei tunnu aina olevan ratkaisevin asia yhteyden säilymisen kannalta. Puolet kummilapsistani on suomalaisia, puolet virolaisia. Osa on ollut kastettaessa pieniä, toiset suuria. Pienenä kastettujen kohdalla on jännittävää seurata, kuinka suhde ja yhdessä olemisen tapa muuttuu vuosien saatossa. Minulla ei ole omia lapsia, mutta on ollut hyvin opettavaista seurata aitiopaikalta pienen kasvamista vähitellen itsenäiseen elämään. Olen kokenut sen etuoikeutena. Tiedän, etten ole ainoa kummi, joka välillä potee huonoa omaatuntoa ja osaamattomuutta tehtävässään. Silti koen, että kasteessa meidät on annettu lahjaksi toisillemme. Omat kummini ovat minulle aina erityisiä ihmisiä, vaikka kaikkien kanssa en olekaan läheisesti tekemisissä.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Virossa lapsia kastetaan vähän, koska kirkon jäseniä on vähän. Suomessa kaste on pitkään ollut miltei itsestäänselvyys, mutta ei enää. Vuonna 2016 Suomessa syntyneistä lapsista kastettiin vain 69,5% Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi. Vanhemmilla on myös jo vaikeuksia löytää lapselleen kummia. Virossa se ongelma on ollut jo pitkään. Alussa mainitsemani ”adoptiokummipoika” jäi ilman kummeja, koska hänen vanhempansa eivät tunteneet muita kristittyjä.

Kummius on kulkenut kristillisessä kirkossa mukana alkukirkon ajoista asti. Jossakin vaiheessa kummit nähtiin myös konkreettisena turvana, varavanhempina: jos vanhemmille tapahtuisi jotakin, kummit huolehtisivat lapsesta. Nykyään kummius on ”vain” kunniatehtävä, mutta kirkon näkökulmasta varsin epävirallinen: kummeja ei merkitä kirkonkirjoihin eikä heistä pidetä rekisteriä.

Sekä Suomen että Viron kirkoissa on alettu etsiä keinoja tukea kummeja ja kummiutta. Pidän sitä hienona asiana. Lapset tarvitsevat turvallisia aikuisia ja aikuiset lapsia, joilta oppia ihmisenä olemista. Yhteiset kohtaamiset ja yhdessä tekeminen ovat tärkeitä, muistot niistä kantavat pitkään. On hyvä, jos kirkonkin taholta voidaan tukea yhdessä olemista ja yhteyden vahvistumista. Minua on liikuttanut myös se, että virolaisessa kotiseurakunnassani muistetaan äitien- ja isänpäivänä myös kummeja. Se tuntuu luonnolliselta, koska viroksi kummitäti ja kummisetä ovat ristiema ja ristiisa, eli kasteäiti ja kasteisä. Vaikka suomalaiset nimikkeet ovat paljon neutraalimpia, voisi tästä ehkä ottaa mallia?

Kummina pidän kuitenkin tärkeimpänä tehtävänäni ja suurimpana etuoikeutenani sitä, että olen kastetun, nimeltä kutsutun esirukoilija. Minun tehtäväni on uskoa hänet Jumalan haltuun kaikissa elämänvaiheissa. Ajattelen, että se on koko kummiuteni perusta. Joskus nuorten leirillä puhuimme siitä, tietävätkö nuoret jonkun, joka rukoilee heidän puolestaan. Se oli monille uusi ajatus, mutta jokaiselle nuorelle oli valtavan tärkeää tietää sellainen ihminen. Voisiko tässä olla kirkon tehtävä?  

 

Aiheet