Kulttuuriprotestantismin nousu ja tuho

Etenkin 1900-luvulla protestanttisessa teologiassa keskeiseksi suuntaukseksi nousi ns. liberaaliprotestantismi. Sen alkuperä oli Friedrich Schleiermacherin teologisessa ohjelmassa. Keskeisenä ajatuksena oli sopeuttaa kristinusko inhimilliseen tilanteeseen ja vallitsevaan kulttuuriin. Siksi sitä voi hyvin kutsua myös kulttuuriprotestantismiksi.

Kulttuuriprotestantismi näkeekin uskonnon ja kulttuurin usein käytännöllisesti katsoen identtisenä. Kristinuskon tulisi sen mukaan sopeutua siihen, mitä vallitsevassa kulttuurissa ajatellaan ja mihin yhteiskunta kehittyy. Kristillinen usko ja teologia on konstruoitava uudelleen modernien ajatusten valossa. Ohjelma vaatiikin huomattavaa joustavuutta suhteessa perinteiseen raamatuntulkintaan ja kirkon oppiin.

Kun näin tehdään, nielaistaan ajan henki usein kokonaisena karvoineen päivineen. Niinpä ongelmaksi tällaisessa kulttuuriprotestantismissa muodostuu, että ohimenevät kulttuuriset virtaukset saavat teologiassa liian suuren painoarvon, eikä siksi niille pystytä olemaan kriittisiä.

Pitkälle 1900-luvulle kulttuuriprotestantismilla oli huomattavaa vaikutusta ja sitä voi pitää jopa valtavirtana protestanttisissa kirkoissa, mutta vuosisadan puoliväliin mennessä se ajoi pahasti seinään, eikä se ole sen jälkeen enää koskaan ollut entisensä. Kulttuuriprotestantismin kuoliniskuna voidaan pitää Aadolf Hitlerin ja kansallissosialistien nousua valtaan 1930-luvun Saksassa. Otettuaan valtion hallintaansa natsit ottivat pian myös protestanttiset kirkot hallintaansa. Huomioitavaa on, että tämä tapahtui sisältäpäin. Natsit perustivat evankelisen kirkon sisään ryhmittymän nimeltään saksalaiset kristityt, jotka vaalien kautta saivat vallan kirkossa.

Näin kulttuuriprotestantismin ohjelmaa toteutettiin johdonmukaisesti 1930-luvun Saksassa. Jos kristinusko on sopeutettava vallitsevaan kulttuuriin ja ajatteluun, tuli se sopeuttaa myös natsiaatteeseen. Tämä ei tuottanut saksalaisille kristityille ylitsepääsemättömiä teologisia ongelmia. Saksalaiset kristityt ryhtyivät rakentamaan kansankirkkoa, joka perustuu vereen. He muotoilivat kristinuskosta uuden saksalaisen ja natsien oppeihin sopivan version, jota he nimittivät positiiviseksi kristillisyydeksi.

Positiivisessa kristillisyydessä kristinuskosta oli karsittu kaikki juutalaisena pidetty aines. Raamatusta poistettiin Vanha testamentti sekä Paavalin kirjoitukset, koska Paavali oli juutalainen. Kristinuskosta poistettiin myös viittaukset negatiivisiin asioihin kuten syntiin, kuolemaan tai persoonalliseen pahaan. Siitä tuli nimitys positiivinen kristillisyys. Jeesus puolestaan nähtiin yli-ihmisenä, joka asettui juutalaisten haitallista vaikutusta ja auktoriteettia vastaan.

Kun Saksa hävisi sodan ja natsiaate romahti, koko maailmalle paljastuivat kauheudet, joita se oli saanut aikaiseksi. Tämän vuoksi kulttuuriprotestantismi ajautui ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Miten tällaista oli voinut tapahtua? Minkälainen teologia voi mahdollistaa tällaisen? Näiden tapahtumien jälkeen kulttuuriprotestantismi on suurelta osin menettänyt uskottavuutensa. Se on käytännöllisesti katsoen kuollut, vaikka sitä pyritään tekohengittämään siellä ja täällä. Sellainen teologia ei yksinkertaisesti ole pelastettavissa, joka liittoutui loppuun asti kansallissosialismin kanssa. Jokainen tajuaa tämän intuitiivisesti.

Niinpä 1900-luvun jälkipuoliskolla olemme katselleet mielenkiintoista näytelmää. Kulttuuriprotestantismin omaksuneet kirkot menettävät jäseniään ja näyttävät häviävän maailmankartalta yksi kerrallaan. Kulttuurista merkityksellisyyttä tavoitteleva kirkko päätyy kadottamaan itsensä ja joutuu poistumaan maailmanhistorian näyttämöltä. Jeesuksen sanat, joiden mukaan hän, joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä, näyttävät käyvän toteen myös kirkollisella tasolla.

Kulttuuriprotestantismia toki esiintyy vielä ja sillä on merkittävissä asemissa kannattajia, jotka eivät ole suostuneet tunnustamaan tosiasioita. Teologisessa mielessä he elävät ajastaan suurin piirtein sata vuotta jäljessä. He eivät ole tajunneet, että tällainen teologia on jo kokeiltu, koeteltu ja kuopattu. Se on vaa’alla punnittu ja kevyeksi havaittu. Kulttuuriprotestantismilla ei yksinkertaisesti ole Saksan tapahtumien jälkeen sellaista voimaa, jota sillä joskus oli. Kukaan vakavasti otettava teologi ei voi enää olla puhdasverinen kulttuuriprotestantti ainakaan siinä mielessä, että kirkon pitäisi joka tilanteessa myötäillä sitä, mihin yhteiskunta menee.

Ihminen, joka sanoo kirkkain silmin, että kirkon tulee noudattaa samoja arvoja, sääntöjä ja lakeja kuin ympäröivän yhteiskunnan, ei tunne historiaa eikä ole lukenut kotiläksyjään. Tällainen näkemys oli täysin kestämätön 30-luvun Saksassa ja tulee olemaan kirkolle kestämätön tulevaisuudessakin. Kirkon ei tule omaksua omaa arvomaailmaansa yhteiskunnasta, vaan kirkon tulee tuoda oma arvomaailmansa yhteiskuntaan.

Saamme muuten hyvin mielenkiintoisen ajatusleikin, kun vaihdamme saksalaisten kristittyjen ohjelmassa sanan ’juutalaisuus’ sijalle sanan ’patriarkaalisuus’. Huomaammekin yhtäkkiä olevamme suoraan tämän päivän keskusteluissa. Samanlaista positiivista kristillisyyttä tehdään edelleenkin. Tänään rakennetaan kansankirkkoa, joka perustuu identiteetteihin (vereen). Vanhan testamentin ja Paavalin patriarkaaliset (juutalaiset) kirjoitukset on karsittu pois. Syntiin, kuolemaan ja persoonalliseen pahaan ei viitata. Jeesus on vallankumouksellinen (yli-ihminen), joka asettui patriarkalismin (juutalaisuuden) haitallista vaikutusta ja auktoriteettia vastaan.

Onko historiasta opittu mitään?