Kukan viimeinen hehku voi olla kaikkein kaunein

 

Kun katselee syksyistä maisemaa, tekee mieli kysyä: Kuka sytytti valot? Kuka sytytti valon meidän takapihallemme, naapurin puutarhaan, tienvarren pensaikkoon, pelloille ja metsään? Kesän aurinkokylpy on saanut syysluonnon hehkumaan ja loistamaan. Katsokaa, kuinka kauniita me olemme, puut ja pensaat tuntuvat sanovan. Kuka olisi uskonut, että tällaisiakin värejä löytyy jostakin syvältä sisältämme! Valo ja lämpö ovat tehneet ihmeen ja tuoneet ne esiin.

On olemassa loputon määrä lauluja, joissa muistellaan mennyttä kesää. On haikeita kansanlauluja ja vähintään yhtä haikeita iskelmiä. Mutta miksi surra, kun kesän jälkeen tulee hehkun ja kypsymisen aika, joka voi olla vähintään yhtä kaunis kuin kesän heleä loisto?

Uuden Tien verkkolehti (ilmainen kuukausi)

Elokuva Kalenteritytöt kertoo pienestä yorkshireläisestä kyläyhteisöstä ja sen naistenyhdistyksestä. Kylässä asuvat John ja Annie ovat kypsään ikään ehtinyt pariskunta. Annie on naistenyhdistyksen aktiivijäsen, ja John on kutsuttu sen kokoontumiseen puhumaan omasta erityisalueestaan, puutarhanhoidosta.

John suunnittelee kertovansa kotiseutunsa kasveista ja niiden kauneudesta. Hän haluaa puhua myös siitä, miten kukan viimeinen hehku voi olla se kaikkein kaunein. Aivan kuten Yorkshiren naistenkin – ennen sen jälkeen seuraavaa väistämätöntä rupsahdusta, lohkaisee John.

John ja Annie nauravat, mutta heidän naurussaan on haikea pohjavire. He tietävät, että toiselle heistä kukan kuihtuminen on edessä aivan kohta. Vakavasti sairas John ei koskaan ehtinyt pitää puhettaan.

Vanheneminen ei ole helppoa, varsinkaan jos sen myötä tulee sairautta ja raihnaisuutta. Mutta minäkin haluan uskoa, että kukan viimeinen hehku voi olla se kaikkein kaunein. Syksy voi loistaa kirkkaammissa väreissä ja hehkua kauniimmin kuin kesä koskaan.

Ja joskus voi elämässä käydä niinkin, että syksyn jälkeen ei tulekaan talvi, vaan tulee uusi kevät. Viime vuosisadalla elänyt sveitsiläinen lääkäri ja kirjailija Paul Tournier sai kulkea ihmisten rinnalla myös sielunhoitajana ja hengellisenä ohjaajana. Hän kertoo professorista, joka kohtasi Jumalan ja tuli uskoon täytettyään 80 vuotta. Vanhus toisteli ihmeissään: ”Olen vastasyntynyt, elämäni alkaa nyt!” (Tournier, Paul: Elämän vuodenajat, s. 8. Suom. J. A. Hollo. WSOY,1966.)

Mutta jotta syksymme voisi hehkua kauniina tai uusi kevät yllättää meidät syksyn keskellä, meidän on saatava valoa ja lämpöä. Eikä se tarkoita vain auringonpaistetta ja etelänmatkoja, vaan valoa, joka on nähdyksi, kuulluksi ja tunnetuksi tulemista ja lämpöä, joka on läsnäoloa ja aikaa. Tarvitsemme rakastettuna olemisen valoa ja lämpöä. Sen rakkauden, joka on lujaa ja lempeää, joka puhuu totuutta mutta tekee sen avaten aina oven uuteen alkuun ja uuteen mahdollisuuteen.

Syksyn väriloisto hehkuu nyt ympärillämme, mutta kohta se on vain muisto, kun maisema pukeutuu harmaaseen talvipalttooseensa. Luonnon tarjoama valo ja lämpö siirtyvät vääjäämättä säästöliekille. Mutta olipa vuodenaika mikä hyvänsä, on yksi asia, joka pysyy ja joka ei muutu. Me saamme elää armon auringon lämmössä ja siinä valossa, joka on Hän, joka on elämä itse.