Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Köyhien ja kurjien parantava lääke

 

Kun unohdetaan, mitä on synti, unohdetaan myös, mistä tarvitaan pelastusta. Näin ei ole käymässä ainoastaan Suomessa vaan kaikkialla läntisen kristikunnan protestanttisissa valtakirkoissa. Käy se toisinkin päin: kun määritellään Kristuksen tuoma pelastus jonkinlaisena symbolisena rakkauden esimerkkinä irrallaan seimestä, rististä ja tyhjästä haudasta, unohdetaan maailman synti, jonka ihmiseksi tullut Herra tuli ottamaan pois. Kummassakin tapauksessa ihmiset jätetään synteihinsä. Armoa ei enää tarvitakaan niihin asioihin, joihin Raamattu ja kirkon usko ovat sitä kautta aikain tarjonneet. Armon sijalle astuvat tällöin inhimillinen myötätunto ja hyväksyntä. Ne eivät kuitenkaan kanna kuin hautaan asti.

Viimeaikaiset uutiset kertovat huolestuttavasti juuri tällaisesta kehityksestä.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Olen miettinyt, miten paljon tähän synnin tuntemisen romahdukseen on vaikuttanut yksityisen ripin häviäminen luterilaisten kirkkojen arjesta. Kun ei enää tunnusteta omia syntejä muuten kuin yleisesti messun alussa, sulkeutuvatko ihmisten silmät niiltä? Kun ei enää kuulla synninpäästön sanoja Kristuksen persoonassa toimivan pastorin suusta omiin, ääneen lausuttuihin ja valoon tuotuihin synteihin, laimeneeko kristikansan käsitys armosta? Kun synninpäästö julistetaan yleisesti ja kaikille, tuudittaudutaanko väärään rauhaan?

Ripillähän ei tarkoiteta evankelisen tunnustuksen mukaan muuta kuin yksityistä synnintunnustusta ja Kristuksen pastorin suulla julistamaa synninpäästöä. Melanchthon kutsuu rippiä ”parannuksen sakramentiksi” (Apol. XIII). Parannus tarkoittaa mielenmuutosta, omista synneistä Kristuksen puoleen kääntymistä. Luterilaiset eivät kiinnitä huomiotaan niinkään syntisen tunnustukseen vaan apostolisessa paimenvirassa toimivan suulla lausuttuun synninpäästöön, jolla on Jeesuksen asetus (Joh. 20:23; Matt. 16:19, 18:18). Vaikka syntien tunnustaminen on tärkeää ja opettavaista, saadakseen anteeksi ei elämästään tarvitse löytää jok’ikistä rikkomusta. Jumalalla on kyllä valta armahtaa hänen puoleensa kääntyvän syntisen tiedostamattomatkin synnit. Ripissä, kuten kaikissa armonvälineissä, on kyse Jeesuksesta. Kristus tulee siinä syntistä lähelle antaakseen anteeksi.

Luther ei koskaan tahtonut karsia kirkosta yksityistä rippiä – päinvastoin. Luterilaisen reformaation rippikritiikki kohdistui ripin pakollisuuteen ja synninpäästön aarteen hautautumiseen tekovanhurskauden alle 1500-luvun läntisessä kirkossa. Isossa Katekismuksessaan Luther kirjoittaa: ”Tätä ripin lajia ei ole meille annettu käskynä… vaan se on annettu vapaasti käytettäväksi, sen mukaan kuin itse kukin sitä hädässään tarvitsee…” Lutherin mielestä ripittäytymisen vapauden väärinkäyttö ja täysi ripittäytymättömyys on kuitenkin yhtä väärin kuin rippiin pakottaminen tai synninpäästön halveksuminen. Niitä, jotka jättävät ripittäytymättä vain siksi, että se tuntuu epämukavalta, Luther kutsuu kärkevään tyyliinsä sioiksi, joiden olisi parempi palata paavin pakkorippivallan kuritettaviksi. Lutherin mukaan kristittyjä ”on rohkaistava, innostettava ja houkuteltava, etteivät he päästäisi käsistään näin kallista ja lohdullista aarretta, jonka evankeliumi on tarjonnut omaksemme.” Ison katekismuksen valossa kristitty on sellainen, joka käyttää ripin lahjaa ilomielin, vapaaehtoisesti ja usein: ”Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen… Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä. Jos onnistun jälkimmäisessä, saan kyllä sinut ripillekin saman tien… Jos olet köyhä ja kurja, niin mene ja käytä parantavaa lääkettä!” Sama periaate toimii Lutherin mukaan myös päinvastoin: ”Ne taas, jotka eivät lääkkeestä välitä eivätkä tule omasta halustaan, menkööt meidän puolestamme menojaan. Tietäkööt kuitenkin, ettemme pidä heitä kristittyinä.”

Yksityisen ripin häviäminen olisi Tunnustuskirjojen valossa jumalatonta ja erityisen vaarallista aroille omilletunnoille ja nuorisolle:

”Säilytämmehän mekin ripin, varsinkin synninpäästön tähden, Jumalan sanan, jonka avainten valta jumalallisin valtuuksin kullekin yksityiselle ihmiselle julistaa. Jumalatontahan olisi näin ollen hävittää kirkosta yksityinen synninpäästö. Ne jotka vieroksuvat yksityistä synninpäästöä, eivät käsitä, mitä syntien anteeksiantamus ja avainten valta ovat.” (Apol. XII)

”Kristuksen evankeliumissa säätämä synninpäästö (absolutio) eli avainten valta on myös apu ja lohdutus syntiä ja pahaa omaatuntoa vastaan. Sen vuoksi rippiä eli absoluutiota ei mitenkään saa päästää kirkosta häviämään. Se on tarpeen erityisesti arkojen omientuntojen tähden ja myös kypsymättömän nuorison tähden.” (SO III, 8)

On tavattoman surullista, että tällaisista tunnustuskirjojen sanoista huolimatta yksityisen ripin aarre kuitenkin katosi luterilaisten kirkkojen arjesta. Ehkä käytöstä kadonnut rippi on ainakin pohjustanut tietä synti- ja pelastusopin murentumiselle. Turhan monissa kirkoissa on taannuttu kypsymättömiksi teineiksi, jotka kapinoivat Jumalan selkeää sanaa vastaan. Käytäntö vaikuttaa oppiin. Lex orandi, lex credendi.

Onneksi on myös luterilaisia seurakuntia, joissa rippi tekee hiljaista paluuta ja joissa sen mahdollisuutta tarjotaan aktiivisesti. Englannin evankelisluterilaisen kirkon kotiseurakunnassani pastori päivystää kerran viikossa alttarikaiteen takana istuen. Stola, Kristuksen ikeen symboli, on taitettuna kaiteen päälle. Se viestii hienovaraisesti, että juttelun ja rukouksen lisäksi saa ripittäytyä. Ja näin Kristuksen iestä kantaen tarjotaan kaikille itsessään köyhille ja kurjille synninpäästön parantavaa lääkettä.

Ehkä ripin lahjan uudelleen löytäminen voisi juurruttaa meitä taas synnin ja armon syvällisempään tuntemiseen. Mitä parempaa perustusta kirkolliselle uudistukselle onkaan kuin oman syntinsä ja Jeesuksen armon paremmin tuntevat kristityt?