Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Kovien sydänten tie

 

Marraskuun lopulla olen menossa Kairoon pitämään demokratiakoulutusta nuorille koptikristityille. Joku voisi ajatella, että Egyptissä, jossa kristittyjen vainon aalto on tullut jokapäiväiseksi, jossa kirkkoja poltetaan ja nuoria kristittyjä naisia siepataan, voisi olla parempaakin tekemistä kuin opettaa demokratiaa – vaikkapa itsepuolustusta. Ehkäpä sitäkin. Mutta vainottujen maiden kristittyjä paljon kuunneltuani on erittäin vaikea väheksyä demokratiaa.

Siinä missä Suomessa on paljon uskovia, jotka paheksuvat politiikkaa ja pitävät sitä likaisena puuhasteluna, vainomaissa se on harvinaista. Siellä kristityt haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Politiikan halveksuminen koetaan hyvissä oloissa elävien ylellisyydeksi.  

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Egyptissä kuuntelin vuosi sitten koptipiispa Thomasta, joka arvioi arabikevään vaikutusta. Hän sanoo, ettei olisi sallinut vallankumouksen tapahtuvan, jos olisi nähnyt sen seuraukset. Kristityillä esimerkiksi on suurempi vapaus puhua mutta samalla he altistuvat suuremmalle paineelle, sillä toisilla on puolestaan suurempi vapaus polttaa kirkkoja ja levittää niistä disinformaatiota.
Nyt hän piti erityisen tärkeänä yhteistyötä yhteiskunnan kaikkien liberaalien voimien kanssa.
”Oikeudenmukaisuus ei voi olla jakautunut, sen täytyy koskea jokaista. Ihmisyys on minulle numero yksi. Nyt Egyptissä kaikki on alistettu uskonnolle, ja jälki on surkeata.” Hän peräänkuulutti ilmapiirin muutosta, ja sen voi saada aikaan vain koulutus. Hierarkia pitää muuttaa demokratiaksi, miesvaltaisuus sukupuolten tasavertaisuudeksi ja uskonnollinen yhteiskuntakehys vapaaksi kansalaisyhteiskunnaksi.

Kristittyjen yhteiskunnallisen aktiivisuuden lääke ei siis ole enemmän uskontoa, vaan enemmän oikeudenmukaisuutta, jota uskonto ei määrittele. Sitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei oikeudenmukaisuus voi olla jakautunut. Toiset eivät voi olla tasa-arvoisempia kuin toiset.

Viime päivinä Suomessa on keskusteltu islamista. Olen onnellinen, kun voin sanoa että tunnen loistavia muslimeja, hyviä, rakastavia ihmisiä, jotka saavat minut kunnioittamaan heidän uskoaan ja elämäänsä. Koen kuitenkin tärkeäksi todeta, että islam poliittisena järjestelmänä on asia erikseen. Sen hintaa koptiveljeni ja monet muut maksavat. On selvää, että vastustan poliittista fundamentalistista islamia.  Se on yksi totalitarismin muoto siinä missä kommunismi tai natsismikin.

Itse näen asian niin, että fundamentalismi on oma uskontonsa, josta on monta eri versiota, myös kristillinen ja islamilainen.

Kyseessä on asenne, jota kuvaa parhaiten ilmaisu ”haltuun otettu totuus”. Koska fundamentalisti on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se. Näin määritelty totuus on ikään kuin lamppu, ja se mitä lamppu ei valaise, on silkkaa pimeyttä. Kaikki keinot varjoon jääneen pimeyden torjumiseksi ovat luvallisia – totuuden haltijan rooli oikeuttaa sen.

Se rooli pelottaa minua, ilman muuta. Siksi minusta kristittynä on hienoa, että raamatussa uskoa kuvataan tiellä kulkemisena. Tällä tiellä totuutta etsitään mutta sitä ei ole saatu haltuun, sillä totuus on Persoona. Ja persoonaa ei kukaan voi kuvitella ottavansa haltuun – sitä rakastetaan ja kaivataan, mutta ei hallita. Samasta syystä ei ole syytä tuomita ketään.

Mutta pakko huomauttaa: ei selvästikään tarvitse olla uskovainen ollakseen fundamentalisti. Haltuunotetun totuuden asenne elää ja voi hyvin ilman uskontoakin. Stalin oli fundamentalisti, niin oli myös Lenin, Hitler, Mao, Pol Pot ja vaikkapa Burman Ne Win. Uskonnottoman fundamentalismin merkeissä on tapettu vielä enemmän ihmisiä kuin uskonnon piirissä konsanaan.

Yllättävää kyllä, jopa viime aikojen fundamentalismikritiikkikin on sisältänyt piirteitä, jotka ovat kuulostaneet merkillisen tutulta. ”Minä tiedän mikä on oikein ja muiden on parasta tehdä niin” -asenne on saanut minut miettimään, asuuko lopulta kaikissa potentiaalinen fundamentalisti, joka mielellään jyräisi muita ja asettuisi itse kaiken pahan ulkopuolelle. Se olisi kovien sydänten tie.

Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.30 ja 12.50.