Korkean kynnyksen toimintaa?

 

 

Jos pääsee vierailemaan oikein vanhaan maalaistaloon (kotiseutumuseokin käy) voi huomata kuinka korkeat kynnykset taloissa – varsinkin  pirttiin ulkoa tultaessa – ovat; täytyy polvea notkistaa että yli pääsee. Mutta miksi ne ovat niin korkeat? Ja miksikäs taloissa ylipäänsä on kynnykset?

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

No tietenkin kylmän vedon takia, lumen ja jään vuoksi. Kynnyksen tarkoitus on pitää huoli siitä, että lumi, vesi ja muta eivät pääse oven alta tunkeutumaan pirttiin, ja samaten estetään lämmön pakeneminen lattiatasoon jäävän raon kautta. Kynnys on kylmässä maailmassa varsin hyödyllinen. Korkea kynnys tarkoittaa lämmintä, turvallista pirttiä – sellaista, missä ihmisen on hyvä nojata lämpimään muurinkylkeen kun ulkona maailma hautautuu lumeen ja männyt halkeilevat pakkasesta.

Kynnys on hyvä asia.

Vaan niin kauan kuin muistan (joka ei tosin ole ihan hirmuisen kauan…), kristityt ovat miettineet, kuinka kynnystä seurakuntaan voitaisiin madaltaa. Tätä pohdintaa kun tarpeeksi kauan jatketaan, ajatteluun pesiytyy syvä kynnysvastaisuus. Kynnyksen merkitys vääristyy yksinomaan negatiiviseksi, ja höyläystalkoot alkavat. Kilvoitellaan yhä matalampien kynnysten puolesta. Ehkä jossain kynnyksen paikalle on jo syntymässä käänteiskynnys, elikkä ura. Kohta kai siihenkin joku kompastuu.

Kristillisen seurakunnan kynnyksen madaltamiseksi on tarjottu monenlaista keinoa. Uskonnollinen termistö täytyy korvata kansantajuisemmilla sanoilla ja saarnojen aiheiden täytyy tiiviimmin liittyä ihmisten arkikokemukseen. Naureskellaan 1700-luvun saarnoille, joissa opetettiin perunanviljelyn hyödyllisyydestä, mutta pidetään itsestään selvänä, että 2000-luvun saarnoissa kuuluu opettaa psykologian uusimmista saavutuksista.

Jumalanpalvelusliturgia ja kirkkomusiikki pitää yksinkertaistaa, lyhentää ja kehittää muistuttamaan enemmän sellaisia kokoontumisia, joissa ihmiset muutoinkin käyvät. Muistutetaan, että alkukirkossa urkuja peräti vastustettiin, koska ne leimallisesti liitettiin roomalaisiin orgioihin ja sirkushuveihin. Samaan aikaan tilalle kuitenkin tarjotaan laajaa skaalaa instrumentteja jotka liitetään…mihin?

Myös pappien vaatetus pitää muuttaa. Kerrotaan, kuinka liperit ja kaftaanit periytyvät Preussin virkamiehiltä, ja niillä ei siksi ole mitään arvoa. Mutta tilalle halutaan samanlaiset harmaat pikkutakit ja hillityt solmiot, kuin 2000-luvun Suomen virkamiehistöllä on. Mikään ei muutu sittenkään?

Hienoa, hienoa! – huutaa kynnyksen höylääjä. Täällä vetää! – huutaa toinen.  

Kaikissa ihmisyhteisöissä on omat aatteensa, kielenkäyttönsä, toimintatapansa – jopa sisäpiirivitsinsä. Niin on myös kristillisessä kirkossa. Näistä syntyy kulttuurillinen kehikko, jonka sisällä joukko yksilöitä voi kokea olevansa yhteisö. Uudet ihmiset otetaan sisään tähän kulttuurilliseen kehikkoon, ja näiden yhteisten tapojen ja jaetun kulttuurin kautta heidän kokemuksensa liittymisestä osaksi suurempaa joukkoa vahvistuu. Se lisää turvallisuuden tunnetta, yhteyden kokemista ja sitoutumista omaan yhteisöön. Se on kuin hyvä kynnys. Pelkällä kynnyksellä ei toki taloa lämmitetä, mutta kyllä se auttaa asiaa.

Jos kylään tulee huonojalkaisia, ratkaisuna ei ole kynnyksen poistaminen, vaan kynnyksen yli kohteliaasti auttaminen. Sitten voidaan yhdessä istua lämpimässä ja kuivassa pirtissä. Kynnyksen tarkoitushan on estää kylmän – ei kylmettyneen – pääsy sisään. Jos kristilliseen seurakuntaan halutaan uusia ihmisiä (ja kukapa ei haluaisi!) vastauksena ei ole kirkonmenojen muokkaaminen mahdollisimman vähän kirkonmenoja muistuttavaksi, vaan aiheesta ystävällisesti opettaminen. Sitä vaan ei juuri kukaan tee. Ehkä olisi syytä?