Kohti yhden huoneen kotia?

 

Muutama esimerkki.

Joissakin seurakuntayhtymissä on jo luotu ja otettu käyttöön malli tiettyjen lähetysjärjestöjen savustamiseksi ulos yhteisestä lähetystyöhuoneesta luomalla lähetystyölle täysin vieraita kriteereitä ja ehtoja rahallisen avustuksen saamiseksi. Kriteerien ja ehtojen ytimessä ei suinkaan ole lähetys ja siinä saavutetut tulokset, lähetysteologia tai teologia ylipäätään. Ytimessä on vaatimus kaikkien järjestöjen sopeutumisesta poliittiseen korrektiuteen kaikissa asioissa. Poikkeuksia ei sallita.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Kirkon parlamentissa, kirkolliskokouksessa, olen ollut huomaavinani samanlaista ajattelua. Syvä teologinen tietämys ja tuntemus ja teologinen perustelu muun muassa kirkon olemuksesta ja erilaisuudesta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan on ”out”. Politiikasta ja yleisestä yhteiskunnallisesta keskustelusta tuttu terminologia ja päämääräasettelu on ”in”. Ja tässäkin pätee vaatimus poliittisesta korrektiudesta ehtona hyväksytyksi tulemiselle.

Itse näen, että pappien vähennetty rooli seurakunnan hallinnossa on osoitus tästä. Kuin myös pyrkimykset määrävähemmistösäännösten heikentämiseksi ja kirkollisvaalien muuttamiseksi suoriksi vaaleiksi.

Punainen lanka kaikessa tässä on mielestäni tietoinen pyrkimys tehdä kirkosta – siis kirkosta instituutiona – yhteiskunnallista kehitystä uskollisesti seuraava ja legitimoiva toimija. Siihen päästään, kun teologia minimoidaan ja päätökset tehdään mahdollisimman heikolla vähemmistösuojalla ja päättäjät voivat tulla valituiksi kirkolliskokoukseen ilman pienintäkään kirkollista taustaa, tuntemusta tai tietämystä.

Valitettavasti koen, että lähetysjuhlilla siunattiin lähetystyöhön rekisteröidyssä parisuhteessa elävä miespari poliittisen korrektiuden vaatimuksesta. Lainaus Kotimaan pääkirjoituksesta 13.6. kertookin suorasanaisesti, mistä oli kysymys: ”Lähetysseura toimi oikein palkatessaan kyseiset henkilöt, sillä se noudatti yhdenvertaisuuslakia ja Suomen työlainsäädäntöä.”

Tässä(kin) tapauksessa katsottiin oikeaksi ja kohtuulliseksi toimia yhteiskunnan asettamien normien ja ajattelun mukaisesti. Me, jotka emme välttämättä hyväksy tällaista kehitystä, olemme ehkä kohta kodittomia. Meille ei löydy huonetta. Virallisesti meillä sellainen voi olla, mutta talon isännät ja emännät antavat selvästi ymmärtää, että emme ole enää tervetulleita. Näinhän on, kuten mainitsin, jo käynyt tietyille lähetysjärjestöille.

Toinen lainaus mainitusta pääkirjoituksesta: ”Kirkko ei kaadu naispappeuteen, eikä siihen, että se hyväksyy homoseksuaaliset ihmiset työntekijöikseen. Kirkko voi kuitenkin kaatua siihen, ettei sen jäsenille ole kykyä olla asioista eri mieltä. Kyvyttömyys erilaisten näkemysten sietämiseen on tuhoisaa.”

Olen samaa mieltä. Mutta kenen tulisi sietää ketä? Tällä hetkellä vaaditaan sietämistä melkein pelkästään nykykehitystä vastustavilta jäseniltä. Heille ei löydy huonetta niin sanottujen suvaitsevaisuuden nimeen vannovien rakennusmestarien rakentamasta talosta. Suvaitsevaisuutta ja erilaisen näkemysten sietämistä riittää niille, jotka eivät sitä tarvitse: samalla tavalla ajatteleville. Muilta vaaditaan sopeutumista, tai muuten …

Lohtua löydän muun muassa seuraavista Johanneksen sanoista:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta — enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”