Kirkolliskokousedustaja: Voiko kirkko kieltää pappeja vihkimästä?

 

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli on 13.9.2017 katsonut, että pastori Kai Sadinmaa on toiminut vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä kirkolliseen avioliittoon. Tuomiokapituli on tämän vuoksi antanut Sadinmaalle vakavan moitteen ja kehottanut Sadinmaata pysymään pappislupauksessaan. Lapuan ja Oulun hiippakuntien tuomiokapitulit ovat vastaavilla perusteilla antaneet väärin toimineelle papille varoituksen. Tässä kirjoituksessa selvitetään, voiko kirkko kieltää samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen ja rangaista tämän kiellon vastaisesti toimivia pappeja. Vihkimisen pätevyyteen ei tässä kirjoituksessa oteta kantaa.

Kirkon avioliittokäsitys ja sen noudattamisvelvollisuus

Marraskuun 2016 kirkolliskokouksessa esitettiin piispainkokouksen ja kirkkohallituksen selvitykset, joiden mukaan kirkon avioliittokäsitys ei salli samaa sukupuolta olevien vihkimistä.  Evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut ja on edelleenkin perustuslain 76 §:n ja avioliittolain 16 §:n nojalla oikeus vihkiä avioliittoon oman käsityksensä mukaisesti (näin mm. prof. Veli.Pekka Viljanen kirkkohallitukselle antamassaan oikeudellisessa lausunnossa kesällä 2017).

Suomi sydämellä 2019

Kirkon avioliittokäsitys on nivottu kirkon lainsäädäntöön kirkkolain 1 luvun 1 §:ssä, jossa on määritelty kirkon tunnustus. Kirkkolainsäädännön systematiikan kannalta tunnustuksella on ohjaava merkitys kirkkolain ja kaikkien sitä alempien säädösten tulkinnalle. Kun Raamattu on tässä säännöksessä otettu osaksi kirkon oikeusjärjestelmää, sitä voisi pitää myös eräänä kirkkohallinto-oikeuden oikeuslähteenä (näin Pekka Leino: Kirkkolaki ja kirkon laki, SLY 2002 s. 46 ja 116). On jopa katsottu, että kirkkolain 1 luvun 1 § on eräänlainen kirkon fundamentum, perussäännös, joka antaa kirkollisen lainsäädännön yksittäisille normeille ja käsitteille niiden sisällön ja määrittää niiden keskinäiset suhteet (Arto Seppänen: Tunnustus kirkon oikeutena, Lapin yliopisto 2007 s. 283).

Lainsäädäntöhistoriasta voidaan todeta, että vielä 1.1.1994 asti voimassa olleen kirkkolain (L 23.12.1964/635) 56 §:ään sisältyi maininta miehestä ja naisesta kihlakumppaneina. Kun avioliiton kuulutukset silloin poistettiin kirkkolaista, maininta miehestä ja naisesta jäi pois. Muutos ei siis johtunut kirkon avioliittokäsityksen muuttumisesta eikä sitä silloin muutettu.

Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat kirkkojärjestyksen 5 luvun 6 §:n mukaisessa pappislupauksessaan sitoutuneet pysymään Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Siitä poikkeaminen voi johtaa kirkkolain 5 luvun 3 §:n mukaisiin kurinpitotoimiin ja viime kädessä pappisviran menettämiseen.

Onko pappi velvollinen vihkimään samaa sukupuolta oleva pari avioliittoon?

Julkisuudessa on myös väitetty, että samaa sukupuolta olevilla pareilla on jäsenyys- ja rippikouluehdon täyttyessä oikeus kirkolliseen vihkimiseen. Väite on juridisesti kestämätön ja virheellinen. On myös väitetty, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä kieltäytyvä pappi voisi syyllistyä rangaistavaan syrjintärikokseen.

Avioliittolain 17 §:n sanamuodon mukaan evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon pappi ”saa” toimittaa avioliittoon vihkimisen. Muotoilu osoittaa, ettei kirkolla ja papilla ole yleistä velvollisuutta toimittaa vihkimistä. Kirkkojärjestyksen 1 luvun 4 §:ssä säädetään kirkon jäsenten oikeudesta:

Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti.

Kirkkokäsikirjasta puolestaan ilmenee, että vihkiminen voidaan suorittaa vain eri sukupuolta olevien henkilöiden kesken. Kun vielä huomataan, että papin on kaikissa toimissaan pysyttävä kirkon tunnustuksessa, ei kirkon jäsenellä ole oikeutta vaatia kirkollisen vihkimisen toimittamista vastoin kirkon tunnustusta.

Yhdenvertaisuuslain 2 §:n mukaan lakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen. Kirkollinen avioliittoon vihkiminen on, paitsi valtion lainsäädännön mukainen avioliiton rekisteröintitoimi, myös uskonnollinen toimitus, johon ei yhdenvertaisuuslakia sovelleta. Pappi voi, ja hänen pitääkin, yhdenvertaisuuslain estämättä kieltäytyä samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä avioliittoon. Jos hän vihkii, avioliitto on pätevä, mutta pappi rikkoo pappislupaukseensa sisältyvää sitoumusta noudattaa kirkon tunnustusta.

Loukkaako kirkon avioliittokäsitys yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa tai ihmisoikeuksia?

Yhdistyneiden kansakuntien kolmas yleiskokous hyväksyi Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 10.12.1948. Sen 16 artiklan mukaan täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia.

Vastaavasti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. EIS 12 artiklassa säädetään, että avioliittoiässä olevilla miehillä ja naisilla on oikeus mennä avioliittoon ja perustaa perhe tämän oikeuden käyttöä säätelevien kansallisten lakien mukaisesti. EIS 14 artiklassa taataan sopimuksen oikeuksista ja vapauksista nauttiminen ilman minkäänlaista sukupuoleen, rotuun, ym.  tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää.

Euroopan Unionin perussopimuksen 9 artiklassa on määrätty, että ”oikeus solmia avioliitto ja oikeus perustaa perhe taataan tämän oikeuden käyttöä sääntelevien kansallisten  lainsäädäntöjen  mukaisesti”. Seuraavassa tarkastellaan, miten tätä ja EIS:n säännöksiä on sovellettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa EIT)

EIT on 24.6.2010 katsonut, ettei Itävalta rikkonut sen enempää EU:n perussopimusta kuin ihmisoikeussopimustakaan kieltämällä samaa sukupuolta olevien avioliiton, kun heillä oli mahdollisuus solmia pääosin vastaavanlaiseen asemaan johtava rekisteröity parisuhde. (SCHALK AND KOPF v. AUSTRIA)

EIT totesi 21.6.2015, ettei Italian valtio ollut rikkonut EIS 12 tai 14 artiklaa, koska samaa sukupuolta olevilla pareilla ei ollut oikeutta avioliittoon eikä heihin kohdistunut sen vuoksi syrjintää. Italian todettiin kuitenkin syyllistyneen EIS 8 artiklan rikkomiseen, kun valtion lainsäädännössä ei ollut säädetty laillisia takeita samaa sukupuolta olevan pariskunnan parisuhteen tunnustamiseksi ja suojaamiseksi (OLIARI AND OTHERS v. ITALY JUDGMENT, tuomion k. 185).

Edelleen EIT on 9.6.2016 hyväksynyt Ranskan korkeimman oikeuden päätöksen, jolla ranskalaisen pormestarin suorittama kahden miehen vihkiminen oli mitätöity. Ranska ei ollut syyllistynyt EIS artiklan 8 loukkaukseen (EIT päätös 9.6.2016 asiassa CHAPIN AND CHARPENTIER v FRANCE, asia no. 40183/07). Samoilla perusteilla on 14.6.2016 hylätty espanjalaisen miehen EIS 14 ja 8 artiklan rikkomukseen perustunut vaatimus samaa sukupuolta olleen puolison kuoleman jälkeen maksettavaan eläkkeeseen. (CASE OF ALDEGUER TOMÁS v. SPAIN)

Itävaltalainen heteroseksuaalinen pariskunta väitti, että rekisteröidyn parisuhteen epääminen heiltä oli sukupuoleen ja sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää, kun rekisteröinti oli ollut mahdollinen vain samaa sukupuolta olevien parien kesken. EIT totesi 26.10.2017, ettei avioliiton ja rekisteröidyn parisuhteen välillä ollut enää merkittäviä eroja Itävallassa, joten valittajien mahdollisuus mennä naimisiin täytti oikeudellisen tunnustamisen tarpeen. Syrjintäkieltoa ei ollut rikottu. (Ään. 5-2) CASE OF RATZENBÖCK AND SEYDL v. AUSTRIA

Näiden ratkaisujen perusteella voidaan todeta EIT:n vakiintuneen oikeuskäytännön osoittavan, ettei samaa sukupuolta olevien henkilöiden oikeus tulla vihityksi avioliittoon ole Euroopan unionin lainsäädännön tai ihmisoikeussopimuksen tarkoittama perus- tai ihmisoikeus, kunhan parisuhteen tunnustamiseksi ja suojaamiseksi on olemassa sellainen lainsäädäntö, joka ei merkittävästi eroa avioliittoa koskevasta lainsäädännöstä.

Avioliittolain 1.3.2017 voimaan tulleen muutoksen merkitys kirkolliseen vihkimiseen

Prof. Urpo Kangas on kirkkohallitukselle antamassaan oikeudellisessa lausunnossa katsonut, että avioliittolain muutoksen tultua voimaan ”kirkon on huolehdittava siitä, että samaa sukupuolta oleville pareille järjestyy vihkiminen, ellei kirkko ole oman toimivaltansa puitteissa antamissa vihkimistä koskevissa määräyksissään nimenomaisesti edellyttänyt, että vihittävät ovat eri sukupuolta”.  

Tasa-arvioista avioliittoa koskevassa kansalaisaloitteessa ja sitä käsitelleen eduskunnan lakivaliokunnan mietinnön vastalauseessa (LaVM 14/2014 vp ), lausuttiin seuraavaa: ”Edellytämme, että tällä ehdotetulla lainmuutoksella ei mitenkään puututa tähän uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä vihkimisen ehdoista”. Eduskunta hyväksyi 28.11.2014 kansalaisaloitteeseen (KAA3/2013) pohjautuvan ehdotuksen laiksi avioliittolain muuttamisesta lakivaliokunnan mietinnöstä poiketen lakivaliokunnan mietintöön otetun vastalauseen mukaisena.

Prof. Kankaan lausunto näyttäisikin perustuvan lakivaliokunnan vastalauseen mainintaan kirkon oikeudesta ”määrätä vihkimisen ehdoista”. Tätä lausetta on sittemmin jalostettu siten, että kirkon olisi avioliittolain muutoksen jälkeen pitänyt erikseen määritellä omat kirkolliseen avioliittoon vihkimisen edellytyksensä. Näin ei asiaa tuolloisessa eduskuntakäsittelyssä eikä julkisessa keskustelussa ymmärretty, vaan katsottiin, että kirkko voi jatkaa vanhaa perinteiseen avioliittokäsitykseensä perustuvaa käytäntöään, ellei se sitä nimenomaisesti muuta.

Kankaan mukaan kirkolliskokouksen tulee ottaa nimenomainen kanta siihen, salliiko evankelis-luterilainen kirkko samaa sukupuolta olevien vihkimisen ja hyväksyykö kirkko sen, että papilla on henkilökohtaisista syistä johtuen oikeus kieltäytyä tällaisesta vihkimistoimituksesta. Jos kirkolla ei ole selkeää kielteistä kantaa samaa sukupuolta olevien kihlakumppanien vihkimiseen, pappi, joka vihkii tällaisen parin avioliittoon, ei voi syyllistyä mihinkään moitittavaan menettelyyn virkatoimessaan. Sellaisen kannan kirkko on ottanut piispainkokouksen esitettyä marraskuussa 2016 kirkolliskokoukselle selvityksen kirkon avioliittokäsityksestä.

Avioliittoon vihkiminen kuuluu kiistattomasti kirkon uskonnonharjoittamisen alaan (PeVL 8/2008 vp — HE 14/2008 vp s. 2 ja HE 309/1993 vp, s. 55/II). Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan avioliitto perustuu Jumalan asetukseen, jonka Jeesus vahvisti. Tunnuskirjat puolestaan kuuluvat kirkkolain 1 luvun 1 §:n mukaan kirkkolainsäädännön perustaan. Vaikka avioliittolain 1 §:stä poistettiin vihittävien sukupuolta koskeva rajoitus, niin kirkon vihkimisedellytyksiin tuo rajoitus jäi edelleenkin. Eduskunta ei voi eikä ole voinut määrätä, millä ”muilla ehdoilla” kirkko avioliittoon vihkimisen suorittaa. Se kuuluu avioliittolain 16 §:n nojalla kirkon yksinoikeuteen.

Kansalaisaloitteilla ja lakivaliokunnan mietinnöillä ei 16 §.n perusteella aiemmin määrättyjä kirkollisen avioliiton edellytyksiä ole kumottu. Väite siitä, että kirkon pitäisi uudelleen päättää kirkollisen avioliiton edellytyksistä, on siis tämänkin johdosta perusteeton.

Avioliittolain 17 § antaa kirkolle oikeuden, mutta ei velvollisuutta vihkimiseen. Avioliittolain 17a §:ssä säädetään velvollisuudesta suorittaa vihkiminen, mutta se koskee vain siviilivihkimistä. Kumpaakaan pykää ei muutettu vuonna 2015, kun tasa-arvoisesta avioliitosta säädettiin, eikä myöskään millään tavalla puututtu 16 §:n nojalla aiemmin määrättyihin vihkimisen edellytyksiin.

Vihkimisestä kieltäytyminen rangaistavana syrjintänä

Prof. Urpo Kangas on oikeudellisessa lausunnossaan kirkkohallitukselle tarkastellut kirkon vihkioikeutta myös syrjintäkysymyksenä. Avioliittolain muutosta koskevissa esitöissä oleva kannanotto on oikeuslähdeopillisesti heikommin velvoittava kuin lain nimenomainen säännös, joka sanktioi sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän virkatoimessa. Tällä perusteella samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kieltäytyvä pappi voisi hänen mukaansa syyllistyä rangaistavaan syrjintärikokseen.

Syrjintärikos edellyttää ensinnäkin, että tekijä on syyllistynyt syrjintään. Kuten edellä EIT:n ratkaisukäytäntöä tarkasteltaessa todettiin, avioliiton evääminen samaa sukupuolta olevilta henkilöiltä ei ole syrjintää, jos heille on merkittäviltä osin vastaavat oikeudet lainsäädännöllä taatuu. Rikoslain 11 luvun 11 §:ssä tarkoitetun syrjintärikoksen tunnusmerkistö edellyttää lisäksi, ettei henkilöiden erilaiseen kohteluun ole ”hyväksyttävää syytä”. Sellainen syy on perustuslakiin perustuva kirkon oikeus oman oppinsa määrittelyyn ja pappien velvollisuus sitä noudattaa. Avioliitto-oikeuden epäämistä kahdelta samaa sukupuolta olevalta aikuiselta ei siten voida pitää syrjintärikoksena.

Kirkon kurinpito oikeuskäytännössä

Tuomiokapitulin kurinpitoa koskevista ratkaisuista valitetaan säännönmukaisesti siihen hallinto-oikeuteen, jonka alueella tuomiokapituli toimii. Hallinto-oikeuden päätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Nyt esillä olevia kurinpitoratkaisuja voidaan hyvin verrata niihin naispappeutta vastustaneita pappeja ja muita kirkon työntekijöitä koskeviin kurinpitoratkaisuihin, joista valitettiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO:2009:95, 26.11.2009, t. 2796 oli kysymys kappalaisesta X, joka oli kieltäytynyt kahdesti virkatehtävistään toimittaa jumalanpalvelus yhdessä naispuolisen pastorin kanssa. Hänelle oli tämän vuoksi voitu määrätä kurinpitorangaistus. Kurinpitorangaistukseksi määrättyä virantoimituksesta ja pappisviran toimittamisesta erottamista kolmeksi kuukaudeksi ei ollut syytä muuttaa.

KHO vahvisti tällä päätöksellä Turun hallinto-oikeuden päätöksen, jonka perustelujen mukaan työnantajan oikeuksiin kuuluu määrätä, miten virkatehtävät suoritetaan. Viranhaltija ei näin ollen voi oikeutetusti luottaa siihen, että työnantajan työvuorolistoja laatiessaan noudattama käytäntö jatkuu muuttumattomana. X:n virkatehtäviin oli kuulunut jumalanpalveluksen toimittaminen kaikissa Vammalan seurakunnan kirkoissa. Työnantaja oli muuttanut työvuorojen jakamisessa vakiintunutta käytäntöä piispainkokouksen annettua selonteon työyhteisöongelmien hoitamiseksi. Selonteon yhtenä tarkoituksena on yhtenäistää seurakuntien käytäntöjä työvuorolistojen laatimisessa. Arkkipiispa Mäkinen oli tässä asiassa todistajana todennut, että X:n toiminta on ollut koko kirkkoa hajottavaa.

Ratkaisun KHO:2011:56, 22.6.2011 t. 1743 mukaan seurakunnan nuorisotyönohjaaja oli kieltäytynyt virkatehtävistään osallistua rippikoululaisten vanhemmille suunnattuun jumalanpalvelukseen ja hoitaa siellä esirukousosa. Hänet oli tämän johdosta irtisanottu. Hän oli jo neljästi aikaisemmin jättänyt osallistumatta jumalanpalvelukseen vastoin esimiehensä antamaa määräystä. Näistä hänelle oli annettu kirjallinen varoitus ja kirjallinen huomautus.

KHO totesi, että vaikka perustuslain 11 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklassa turvattu uskonnonvapaus on yksilöllinen oikeus, sillä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan myös kollektiivinen ulottuvuus, joka paitsi suojaa uskonnollista yhteisöä viranomaisten puuttumista vastaan samalla turvaa yhteisölle oikeuden määritellä hengelliseen elämään ja yhteisön hallintoon liittyvistä asioista tavalla, johon yhteisön jäseneksi haluavan on periaatteessa mukauduttava. Nuorisotyönohjaajan viran vastaanottanut henkilö ei voinut uskonnonvapauteensa vedoten kieltäytyä virkaan kuuluvien, uskonnollisen yhdyskunnan normaaliin toimintaan liittyvien velvollisuuksien täyttämisestä, edellyttäen, että nämä velvollisuudet itse olivat ihmisoikeussopimuksen ja perusoikeuksien heijastamien arvojen kanssa sopusoinnussa.

Sikäli kuin nuorisotyönohjaajaan kohdistettu seuraamus, jonka taustalla oli tasa-arvolainsäädännön mukaisten velvollisuuksien täyttämättä jättäminen, merkitsi puuttumista hänen uskonnonvapauteensa, oli puuttumiselle ihmis- ja perusoikeuksien kannalta hyväksyttävä peruste. Vaikka irtisanominen olikin vakava seuraamus, oli se myös suhteellisuusperiaatteen mukainen ottaen huomioon, että nuorisotyönohjaaja oli häneen aikaisemmin kohdistetuista lievemmistä seuraamuksista huolimatta toistuvasti kieltäytynyt noudattamasta virkavelvollisuuksiaan.

Prof. Viljasen kirkkohallitukselle antaman lausunnon mukaan samaa sukupuolta olevilla henkilöillä ei ole ihmisoikeuksia koskeviin kansainvälisistä sopimuksista tai Suomen perustuslakiin perustuvista perusoikeuksista johdettavaa oikeutta saada keskenään kirkollinen vihkiminen. Tällainen papin suorittama vihkiminen ei siten mitenkään edistä ihmis- tai perusoikeuksien toteutumista eivätkä ne muodosta hyväksyttävää syytä siihen, että kirkon työntekijä tai virkamies toimii vastoin esimiestensä, tässä tapauksessa hiippakunnan piispan antamia ohjeita.

Kaukainen esimerkki: kurinpito yhdistyksissä

Kirkko on yksi maamme uskonnollisista yhdyskunnista. Useat muut uskonnolliset yhdyskunnat ovat yhdistysmuotoisia, jolloin niihin sovelletaan yhdistyslakia. Onkin mielenkiintoista verrata, miten lainsäädännöllä ja –käytännöllä suojataan yhdistyksen sisäistä kurinpitomenettelyä.

Yhdistykset ovat kirkon tavoin perustuslaissa erityisaseman saaneita organisaatioita, joilla on oma autonominen asemansa. Yhdistyksen hallituksella on oikeus erottaa jäsen, jonka toiminta on yhdistyksen vastaista tai jonka toiminnan hallitus katsoo vahingoittavan yhdistystä. Korkein oikeus on käsitellyt lukuisan määrän yhdistyksen jäseneen kohdistuneita kurinpitotoimia, erityisesti yhdistyksestä erottamista. Tässä yksi tapaus:

KKO:1993:107: A on yhdistyksen järjestämissä aikidon harjoituksissa usein poikennut ohjauksesta mikä on huomattavasti haitannut yhdistyksen hankkimien ohjaajien työtä, jopa niin, että yhdistyksellä on ollut vaikeuksia saada ohjaajia harjoituksiinsa. A:n käyttäytyminen oli myös huonontanut ilmapiiriä harjoituksissa sekä ollut omiaan hämmentämään hänen harjoituskumppaniensa käsityksiä siitä, mikä oli oikea aikidotekniikka. Korkein oikeus otti erityisesti huomioon, että yhdistyksen toimintaan liittyy budo-hengen mukaisen, muotoihin sidotun ja kurinalaisen käyttäytymisen vaaliminen ja että A:lle tässä suhteessa asetettavat vaatimukset ovat olleet suuret, koska hänellä on ollut korkea vyöarvo. Tämän vuoksi korkein oikeus arvioi kokonaisuutena A:n toiminnan yhdistyksessä sellaiseksi, että yhdistyksen hallitus on perustellusti voinut katsoa hänen vahingoittaneen yhdistyksen toimintaa.

Yhteenveto

Kirkon avioliittokäsitys perustuu olennaisesti Raamattuun, jonka perusteella miehen ja naisen avioliitolla on kiistattomasti oma erityinen asemansa. Kirkko on tämän mukaisesti määritellyt kirkolliseen avioliittoon vihkimisen edellytykseksi sen, että vihittävänä on mies ja nainen. Valtion lainsäädännöllä ei voida kirkkoa pakottaa tätä edellytystä muuttamaan eikä edes käsittelemään kirkollisen vihkimisen edellytyksiä uudelleen 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen johdosta.

Mitkään yleisinhimilliset, perusoikeudelliset, yhdenvertaisuuteen tai tasa-arvoon liittyvät perusteetkaan eivät pakota kirkkoa muuttamaan vihkimiskäytäntöään. Tuomiokapitulit voivat, ja kirkon avioliittokäsityksen vahvistamiseksi niiden pitääkin, ryhtyä kirkkolain mukaisiin kurinpitotoimiin niitä pappeja kohtaan, jotka toimivat kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti. Edellä esitetyt oikeustapaukset osoittavat, että maallinenkin tuomioistuin hyväksyy yhteisten pelisääntöjen rikkojiin kohdistuvat kurinpitotoimet. Ellei kirkko niihin ryhdy, se hiljaisesti siunaa rikkomukset.

Kirkolliskokouksen käsiteltävänä ovat aloitteet sekä avioliittokäsityksen laajentamisesta että vihkimisoikeudesta luopumisesta.

Risto Tuori

asianajaja, oik.lis., kirkolliskokousedustaja, Sastamala