Kirkko on harmiton

 

Tiedotusvälineissä päivitellään tämän tästä evankelisluterilaisen kirkon vaatimatonta mainetta. Väritön, hajuton ja mauton – tällaisilla sanoilla kirkkoamme kuvaillaan, eikä luonnehdinta osu kovin harhaan.

Kirkon imagoa tunnutaan mitattavan lähinnä sillä perusteella, mitä kirkkoon kuulumattomat tai sen toimintaan osallistumattomat siitä ajattelevat – eli miltä kirkko näyttää ”ulospäin”. Vaikka kirkon toimintaa ei koettaisi itselle läheiseksi, sitä kohtaan on paljon odotuksia. Kirkon pitäisi olla moderni ja ajan hengessä mukana, mutta silti seistä järkkymättömänä ja muuttumattomana perinteiden ankkurina. Sen pitäisi olla reipas ja aktiivinen, muttei missään tapauksessa tuputtaa sanomaansa tai ”häiritä” sillä ihmisiä.

Perheniemi trp.sh-neliö vkot25.-26.

Kirkko saisi yleisen ilmapiirin mukaan kyllä näkyä, vaikka katukuvassakin, mutta hyvin hillityllä tavalla. Muiden uskontojen puistokokoukset, katusaarnaajat ja marssit ovat kouluttautuneen kaupunkilaisen mielestä ihanaa kulttuurien värikkyyttä, mutta jos oma perisuomalainen kirkko tempaisee kadulla, sitä hieman hävetään. Vieraiden uskontojen meininki on eksoottista ja sitä saattaa katsella kiinnostuneena ulkopuolelta, mutta jos jo koulunpenkiltä tutut luterilaiset uskonkysymykset tuodaan päivänvaloon ja kadulle, suomalainen kiusaantuu. ”Onhan näitä mietitty, kai sitä jonkinlainen Jumala on tuolla jossakin…”

Eräästä internetkeskustelusta löytyi kommentti, joka pistää miettimään. Kommentin kirjoittaja ei kuulu kirkkoon eikä usko Jumalaan, mutta näkee evankelisluterilaisen kirkon asiallisena ja hommaansa toimittavana laitoksena.

”Ev. lut. kirkko on monin verroin harmittomampi laitos kuin kondomikieltoa kehitysmaihin saarnaava Paavi, amerikkalaiset tieteenvastaiset moralisti-evankelistat, Venäjän valtion kanssa epäpyhän allianssin tehnyt ortodoksikirkko, tai uudet riemukkaat fundamentalistimuslimimme. Kaikista eklektisistä uususkonnoista vielä puhumattakaan.”

Näin siis kirkon ulkopuolelta katsottuna. Myös minä, joka olen lähes koko ikäni ollut tavalla tai toisella mukana seurakunnan toiminnassa olen aina tykännyt kirkostamme ja löytänyt harvoin kovin suurta kritiikin aihetta. Hajuton ja mauton ehkä, mutta sellaisiahan me suomalaiset olemme. Tasaisen harmauden maassa kirkkokin saa mielestäni olla vähän sellainen, kotoisan tasainen ja joskus hävettävänkin jäykkä – kun toimintaan lähtee mukaan, alkaa nähdä tasaisen ulkokuoren läpi persoonia ja monenlaisia ilonpilkahduksia. Kirkko antaa enemmän kuin miltä näyttää.

Vaikka seurakunnassa on läsnä ylimaallisia voimia, on henkilökunta silti sitä tavallista suomalaista, jolta ei pidäkään odottaa uskomatonta karismaa tai päätähuimaavaa verbaalista kikkailua. Se, että ihmistä lähestytään ihmisen tasolla, harmaana ja vajavaisenakin, on loppujen lopuksi kirkkomme rikkaus.