Lienee kiistatonta, että suurin osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä haluaa kirkon omaksuvan modernit ja liberaalit arvot. Tasa-arvo ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat yhteiskunnassa suuren enemmistön hyväksymiä. Kirkollisten vaalien tulokset osoittavat tämän vastaansanomattomasti.
Kirkko on kuunnellut jäseniään. Se on kehittänyt toiveiden perusteella uusia toimintamuotoja ja mahdollistanut uudenlaisia jumalanpalveluksia metallimessuista sambamessuihin. Kirkko on myös kuullut, että puhe synnistä ja helvetistä tuntuu ahdistavalta, joten seurakuntalainen ei enää juuri koskaan altistu näitä teemoja korostaville saarnoille.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet ovat halunneet liberaalimman kirkon ja he ovat saaneet sellaisen.
Mistä siis johtuu kirkon valtava jäsenkato? Miksi juuri kirkot, jotka vastaavat kansan toiveisiin parhaiten, menettävät eniten jäseniä, kuten viime kolumnissani kirjoitin?
Kyllä kansa tietää, sanoi Veikko Vennamo. Ehkä voimme sanoa, että kirkko on lähtenyt edesmenneen SMP:n linjoille. Kyllä seurakunta tietää.
Tässä populismissa voi olla yksi selitys jäsenkatoon.
Kansan tieto ei nimittäin aina ole täydellistä. Aikoinaan Yleä haukuttiin siitä, että se esitti liikaa uusintoja. Sitten päätettiin kysyä kansalta, millaisia ohjelmia he haluaisivat. Vastaukset olivat esillä Ison Pajan aulassa: eniten toivottiin Muumien uusintoja.
Kirkon tutkimuskeskus tuottaa jatkuvasti kiinnostavaa tietoa suomalaisten hengellisestä elämästä. Sen perusteella osaamme jakaa kansalaiset moneen eri segmenttiin ja tiedämme, mitä he kirkolta haluavat. Mutta tämä tieto ei ole johtanut jäsenkadon pysähtymiseen.
Ehkä olennaisempaa on pohtia, kysytäänkö seurakuntalaisilta oikeita asioita – tai kannattaako ylipäänsä kysellä niin paljon. Kirkollinen demokratia on aiheuttanut tilanteen, jossa oman elämänsä aurinkokuninkaana jokainen seurakuntalainen voi sanoa ”kirkko olen minä”.
Jos lähtökohta on, että kirkon pitää muuttua minun ajatusteni mukaiseksi, mitä lisäarvoa sellainen kirkko voi elämään tuoda? Miksi kävisin kirkossa, jos ajattelen itse tietäväni paremmin ja haluan muuttaa kirkon opetuksen vastaamaan omia ajatuksiani, ei toisin päin.
Liberaalikirkot uudistushengessään lipsuvat helposti oman ”tuotteen” haukkumiseen. Yritysmaailmassa tunnetaan Ratner-efekti, joka viittaa brittiläiseen korukauppaketju Ratner Groupin romahdukseen 90-luvulla. Se käynnistyi, kun toimitusjohtaja haukkui halvat tuotteensa ”totaaliseksi roskaksi”. Yrityksen arvosta pyyhkiytyi hetkessä 500 miljoonaa puntaa.
Suomessa muistetaan paremmin Nokian romahdus. Vuonna 2011 yrityksen uusi toimitusjohtaja Stephen Elop julkaisi sisäisen muistion, joka vuodettiin julkisuuteen. Muistiossa Elop haukkui Nokian tuotteet, vertasi niitä palavaan öljynporauslauttaan ja kertoi, että muutaman vuoden päästä puhelimet ovat paljon parempia.
Tiedämme, miten Nokialle kävi.
Liberaali kirkko toimii kuin Nokia romahduksen keskellä. Se kertoo, että juuri nyt sen tuote on vanhanaikainen ja taantumuksellinen, mutta kun liberaalit uudistukset saadaan tulevaisuudessa tehtyä, sitten tuote on kunnossa. Miksi kukaan haluaisi tulla nyt mukaan toimintaan, jos se kerran on niin huonoa?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon brändi on konservatiivinen, vaikka liberaalimpaa kirkkoa on vaikea löytää. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin konservatiiviset kirkot, kansankirkkomme julistaa itse olevansa nyt liian konservatiivinen.
Miksi oikeasti konservatiiviset kirkot sitten pärjäävät paremmin? Yksi syy lienee, että ne eivät itse väitä olevansa jotenkin viallisia.
Vanhojen kirkkokuntien, konservatiivisten herätysliikkeiden ja vaikkapa helluntaikirkkojen niputtaminen saman ”konservatiivikirkkojen” ryhmän alle on iso yksinkertaistus – nämä ryhmät eroavat toisistaan lukuisilla tavoilla. Mutta yhteistä niillä on ilmoituksen suunta. Kirkko antaa seurakuntalaiselle suuntaviivat elämään, seurakuntalainen ei anna suuntaviivoja kirkolle.
Konservatiivisten kirkkojen vallankäytössä on toisinaan ongelmia, mutta silti ne kiistattomasti näyttävät palvelevan seurakuntalaisiaan paremmin kuin liberaalit kirkot. Näyttää siltä, että kirkon jäsenet eivät lopulta halua kirkkoa, joka on peilikuva heistä itsestään, vaikka he kysyttäessä näin toivovat.
Merkillistä kyllä, evankelis-luterilaisenkin kirkon penkkiä kuluttavat ahkerimmin juuri vanhimmat sukupolvet, jotka omana konservatiivisena aikanaan altistuivat synnillä ja kadotustuomiolla pelottelulle. Lempeämpi linja ei ikävä kyllä ole sitouttanut väkeä kirkkoon samassa määrin.
Ja tuskin kukaan haluaa kuulua kirkkoon vain siksi, että se on liberaali tai konservatiivinen. Parhaiten seurakuntalaista sitouttaa elävä usko.
Eero Hietala
