Kirkko kriisissä: kyllä vai ei?

 

Yllätyin tänään jo aamiaispöydässä. En olisi arvannut kallistuvani professori Miikka Ruokasen kannalle dialogissa, jonka toisena osapuolena on yksi nuoruuteni suurimmista teologisista vaikuttajista ja idoleistani, pastori ja kirjailija Jaakko Heinimäki. Näin kuitenkin kävi ja kyse on tietenkin Helsingin Sanomien sivuilla käydystä kirkon tulevaisuudennäkymiä koskevasta keskustelusta. Onko laskevista jäsenmääristä kärsivä kirkko kriisissä vai eikö se ole? Onko enää ”hiljaista uskoa”? Entäpä kun kato käy nimenomaan nuoremman polven keskuudessa?

Tässä epäoikeudenmukaisen pelkistetty referaatti: Ruokanen on hyvin huolissaan, Heinimäki ei niinkään. Heinimäki syyttää suoraan ja vähemmän suoraan Ruokasen näkemystä nihilistiseksi, pietistiseksi ja konstantiaaniseksi. Heinimäen tulkinnassa ainoastaan rovastit ja tosiuskovaiset ovat kriisissä – ei kirkko eikä varsinkaan tavallinen, auktoriteetteihin väsynyt kirkkokansa. Tai ”usko”. Vaikka en itsekään pidä angstisesta ja omahyväisestä solvaamisesta, jonka mukaan ”kirkko” on luopunut milloin mistäkin, näkisin Heinimäen kannan kuitenkin paitsi turhan optimistisena, myös aiheettoman hyökkäävänä Ruokasta kohtaan.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Haen argumentilleni vauhtia suuresta maailmasta, eli Suomen rajojen ulkopuolelta. Sieltähän kaikki paha tänne joka tapauksessa tulee. Toimitin reilu vuosi sitten avioliiton siunauksen Virossa: Suomen evankelisluterilaisen kirkon kaavalla, mutta ilman pappisvihkimystä (kirkkopoliittisena lainsuojattomana, yleisen pappeuden hengessä – mea culpa).

Pariskunnan toinen osapuoli oli britti ja paikalla oli paljon kyseisen kuningaskunnan kansalaisia. Vanhempi, luultavasti ylemmän keskiluokan rouva tuli jututtamaan minua – ”kirkonmiestä” – toimituksen jälkeen. Hän oli iloisesti yllättynyt siitä, että häissä ylipäätään oli ”uskonnollinen rituaali”, se kun ei ole Britanniassa nuoremman väen parissa enää kovinkaan yleistä.

Yön pimeinä tunteina myös tukevassa humalatilassa ollut bestman rohkaistui lähestymään minua, ”uskonmiestä”. Hänen huolensa oli uusateisti Richard Dawkins ja tämän Jumalharha-niminen teos. Bestmanin usko oli hupenemassa sivu sivulta Dawkinsin kirjan mukana ja selvästi asia vaivasi häntä: ”Dawkins vetoaa niin vakuuttavasti siihen, että eihän kukaan meistä järkevistä ihmisistä usko Jumalaan – ja tokihan sinäkin meihin järkeviin ihmisiin kuulut.”

Hääjuhlassa – rukousnauha kaulassa, tummassa puvussa – kulkiessani tunsin itseni museosta karanneeksi. Edustin jotain mennyttä uskonnollista aikaa, johon ehkä vielä kyti pieni nostalgian kipinä, mutta joka oli jo hiipumassa materialistisen maailmankuvan murskaavan painon alle.

Ja – mikäli viimeisimpiin tilastoihin on uskominen – Suomessa ollaan menossa juuri tähän suuntaan. Ateismin käyrä on nouseva. Ja nimenomaan nuoremmat ikäluokat eivät koe uskovansa mihinkään jumalaan. Kyse ei ole siitä, ettei nyt uskota jotain kolminaisuusopin abstraktilta tuntuvia detaljeja; tai että epäiltäisiin, että mitenkä se neitsyt oikein voi raskaaksi tulla. Kyse on siitä, millaisena koko maailma ja todellisuus näyttäytyy. Jos uskonnon ovi koetaan rationaalisesti suljetuksi ja se kortti historiallisesti katsotuksi, ei ole ihmekään jos jumalajutut eivät kiinnosta. Tiede on tehnyt taivaan tyhjäksi.

Mielestäni tässä kehityksessä ei siis ole kyse mistään ajat sitten epäkiinnostavana pystyyn kuolleesta ”pietistit vastaan kansankirkolliset” -kähinästä; tuosta vuosisataisesta hiertymästä Kristuksen ruumiissa. Sellaiset kädenväännöt ovat lähinnä jo seurakuntien toiminnassa valmiiksi olevien omaa kivaa, identiteetin rakentamista ja valtapeliä. Kuten teologi Stanley Hauerwas kirjoitti: ”Me sanomme haluavamme rauhaa, mutta meillä ei ole sielua siihen.”

Koska kyse on nimenomaan maailmankuvien törmäämisestä, Ruokasen huoli on mielestäni täysin aiheellinen: kirkko saa toki menettää väkeä joka siitä ei ole kiinnostunut, mutta se ei saa menettää vastakulttuurista luonnettaan: se ei saa alistua pelaamaan litteän, immanentin maailmankuvan ehdoilla. Tämä on mielestäni peruslähtökohta. Tämän allekirjoittanevat niin Ruokanen kuin Heinimäkikin. Jos kirkko puhuu hämärästi ”uskonkielellä” vain siitä mistä insinöörit puhuvat selvällä suomella, kuka sellaista kirkkoa tarvitsee? Runoutta löytyy kirjastostakin.

Se mikä Ruokasta ja Heinimäkeä tulkintani mukaan erottaa, on kysymys siitä, miten kirkon tulisi edustaa hengellistä näkemystä ihmisestä, maailmasta ja koko kosmoksesta. Ruokanen penää vahvempaa julistusta ja visiota, Heinimäen mielestä näinkin on ihan hyvä. Ja tässä kohdassa yllätyin: huomaan kallistuvani Ruokasen puolelle. Minunkin mielestäni on hälyttävää, jos ihmiset vieraantuvat kirkosta, kirkon uskosta ja kirkon perinteistä nykyisellä tahdilla. Vaikka mikään ei ratkea sillä, että Jeesuksen nimeä hoetaan hiukan isommalla volyymilla, on kirkon syytä tehdä vahvoja ja ”elämän realiteettien” näkökulmasta skandaalimaisia väitteitä todellisuudesta jossa elämme!

Tämä on luultavasti oma yliherkkä tulkintani, mutta Heinimäen kirjoituksesta jäi sellainen olo, että hänelle riittäisi amerikkalaistyylinen In God We Trust -yleisuskonnollisuus. Heinimäen mukaan kun vain rovastit ja tosiuskovaiset ovat kriisissä. Tässä kohden mietin, onko moinen provokaatio todella tarpeen.

Eihän kirkolla ole sen syvällisempää tai perimmäisempää sanomaa kuin Kristus: Kristuksen elämä, teot, sanat, kuolema ja ylösnousemus kaikessa historiallisessa partikulaarisuudessaan. Ja tätä sanomaa välittää ja tulkitsee traditio, sisältäen Raamatun kaanonin. Tämän julistuksen ja sanoman me kohtaamme messussa.

Kaikki teologisesti universalistisetkin tulkinnat (joihin itse koen kyllä vahvasti vetoa) Kristus-Sanan läsnäolosta myös muissa kulttuureissa, uskonnoissa ja traditioissa tehdään joka tapauksessa kristillisen tradition välittämän Kristuksen persoonan kautta. Jos tämän julistuksen maalaama ”vertailukohta” puuttuu, jos se häipyy historialliseen unohdukseen ja marginaaliseen merkityksettömyyteen, miksi yleishengellisyyttäkään pitäisi tulkita jotenkin kristillisesti? Miksei esimerkiksi hindulaisen, buddhalaisen tai islamilaisen perinteen valossa? Tai evolutiivisten uskontoteorioiden mukaan? Ja kuitenkin, kristillinen traditio lähti laajenemaan yksinkertaisesta näkemyksestä ja oivalluksesta, hullusta väitteestä: ”Jeesus on Herra”.

Toisin kuin Heinimäen kritiikistä voisi luulla, Ruokasen huolessa ei nähdäkseni ole kyse mistään pietistisestä painostuksesta, uskonvarmuudesta, uudestisyntymisestä, henkikasteesta tai muusta ”tosiuskovaisten” tuntomerkeistä. Huoli on ennen kaikkea koko kristillisen tradition muotoa (tai muodottomuutta) koskeva: Millainen olisikaan kristillinen usko ihmiselle, joka ei käy ehtoollisella, tutki evankeliumia, mietiskele ikonin äärellä, lue hartauskirjoja tai laula virsiä? Eikö se ole juuri modernin ajattelun abstraktia, periferiaalista ”uskoa”: sellaista joka ei maistu, haise eikä kuulosta miltään? Se vain jotenkin on, jossakin itseriittoisen individuaalin ”syvyyksissä”. Eikö juuri tällainen näkemys kasaa yksilölle sitä pietististä painetta, uskon epätoivoista etsiskelyä jostain oman minuutensa pimeimmistä kolkista?

Lähes kaikki Heinimäen kirjat lukeneena en toki usko, että hänkään tätä tarkoittaa. Kaikesta päätellen kristillinen traditio koko kirjossaan, niin itäisessä kuin läntisessäkin muodossaan, on Heinimäelle rakas. Hänellä on aina ollut poikkeuksellista silmää nyansseille, yksityiskohdille, yllättävistäkin sopukoista löytyville aarteille. Heinimäki on avartanut näkemystäni kristillisen tradition laajuudesta luultavasti enemmän kuin kukaan toinen teologi.

Tämä perinne ei kuitenkaan siirry itsestään sukupolvelta toiselle. Kristillinen usko on historiallista uskoa ja sellaisena se elää ja hengittää paitsi yksittäisten kristittyjen sydämissä, myös tavoissa ja perinteissä, myös liturgiassa, ikonografiassa, musiikissa, taiteessa: messussa.

En tiedä, olenko auttamattoman primitiivinen uskossani, mutta polvistuessani alttarille ajattelen ja koen todella, että taivas ja maa – transsendenssi ja immanenssi – kohtaavat mystisellä tavalla, että itse Jumala – yhtä aikaa läsnä kaikessa ja sen tuolla puolen – antaa itsensä erityisellä tavalla yhteyteen luomakunnan kanssa, lihana ja verenä, ravintona ja elämänä, vetääkseen meidätkin osalliseksi omasta ikuisesta, jaetun rakkauden elämästään.

Tätä kokemusta en saa mietiskelemällä kotona ”jotain itseäni suurempaa” tai ”uskomalla Jumalaan, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa”. Tämä kokemus koko laajuudessaan on riippuvainen siitä, että myös tiedän jotain kolminaisuusopista, inkarnaatiosta, Kristuksen toiminnasta, ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta; että tiedän opin luomisesta ja Pyhän Hengen toiminnasta kristittyjen keskuudessa.

Joku muu voi saada vastaavanlaisen kokemuksen muualta, sitä en kiistä: Jumalan tiet ovat tuntemattomat ja Hänen viisautensa kaikkea ymmärrystä ylempi. Mutta tuntuisi tuhlaukselta ja epäkristilliseltä antaa tämän kaksituhatvuotisen Suuren Perinteen hiipua vain mielipiteiksi, ”yksityiseksi uskoksi” tai tiettyyn historialliseen kehityskulkuun kuuluneeksi järjettömyydeksi. Traditio voi olla kuolleiden demokratiaa, mutta vastuu sen eteenpäin siirtämisestä on aina elävillä.

 
Dei, artikkeliban. 29.6.- MJa