Kipuun suostuminen

 

Olin muutama vuosi sitten tapahtumassa, jossa seurakunnan työntekijä kertoi kivustaan. Tilaisuuden aluksi juontaja käytti runsaasti aikaa taustoitukseen ja tilanteen esittelyyn. Lopussa psykologi valotti tapahtunutta ammattilaisen näkökulmasta. Parituntinen tuokio oli kerännyt paljon kuulijoita, jotka mielipiteitä jakavasta aiheesta huolimatta istuivat hyvin hiljaa ja kunnioittavasti. Mitään poikkipuolista tai sivaltavaa ei sanottu, kun tuo työntekijä kertoi, miksi oli päättänyt vaihtaa sukupuoltaan.

Seurasin ihaillen, kuinka taitavasti tuossa hetkessä otettiin huomioon ihmisyyden kipu. Tilaisuuden rakenne huokui turvallisuutta, kommentoinnille ei annettu sijaa ja muutenkin kuulijakunta ymmärsi, että ollaan äärimmäisen herkän asian äärellä. Läsnä oli jotain sellaista, mitä tarvitaan, jotta kristittyjen yhteys voisi toteutua.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset ovat erinomainen esimerkki siitä, mikä kristittyjen yhteydessä on vaikeaa. Entäpä, jos tuollainen hetki olisi rakennettu muutoin aivan samalla tavalla, mutta keskiössä olisi ollut seurakunnan työntekijä, joka kokee kipua siitä, että hän ei voi omassatunnossaan hyväksyä kaikenlaista seksuaalisuutta. Turvallisessa ilmapiirissä hän kertoisi kivusta, joka nousee valtavasta ristiriidasta. Häntä pidetään ihmisten vihaajana ja rakkaudettomana hirviönä, mutta todellisuudessa hän pelkää sanoa ääneen, kuinka raskaasti hän kokee olevansa Jumalan edessä tilivelvollinen – niistäkin Raamatun sanoista, joiden esiin nostamisesta joutuu julkisesti nöyryytettäväksi.

Keskiössä voisi olla myös kolmatta nurkkaa edustava ihminen, joka pää painuksissa sanoo jotain, mitä ei yleisen mielipiteen mukaan ole lupa sanoa: Hän uskoo, että Jumala on muuttava voima. Hän on omassa elämässään ja lähipiirissään nähnyt, kuinka Jumalalle kaikki on mahdollista. Jumala voi parantaa minkä vain sairauden ruumiissa. Jumala voi saada aikaan myös mielenmuutoksen millä tahansa elämänalueella. Mutta jos hän sanoo sen julkisesti, julistetaan hänet joko hulluksi, tyhmäksi tai hengellisen väkivallan tekijäksi. Tämän vuoksi hän voi elää uskoaan todeksi vain keskenään samanlaisten joukossa.

Aitoa yhteyttä elävä seurakunta kantaa aina kolmenlaista kipua: ihmisyyden haavoittuvuutta, opillisuuden keskeneräisyyttä ja ihmeiden rajallisuutta. Raamatusta täytyy siivota suurin osa sivuun, jos halutaan, ettei siellä ole mitään, mikä aiheuttaisi ahdistusta, kipua tai pahaa mieltä. Toisaalta niin täydellisesti Raamattua ei voida laittaa käytäntöön, etteikö opillisimpaankin seurakuntaan jää keskeneräisyys ihanteen ja käytännön välille. Ja vaikka Jumala on kaikkivaltias, vahvinkin Jumalan voimaan uskova kristitty joutuu jossain vaiheessa myöntämään, että Jumala on käyttänyt ihmearsenaaliaan hyvin rajallisesti.

Jos yksi kulma pyrkii kivuttomuuteen, muiden kulmien kipu lisääntyy. Kristittyjen yhteys voi toteutua vasta, kun kristityt uskaltavat tunnustaa oman kipunsa ja suostuvat kantamaan sitä sen verran, että kykenevät kohtaamaan toisenlaisen kristityn kivun. Sain nähdä hienosti järjestetyn tilaisuuden, jossa yksi kipu oli läsnä aidosti ja turvallisesti. Haluaisin nähdä tilaisuuden, jossa kaikki kolme kipua keskustelevat keskenään samalla herkkyydellä. Siitä alkaa yhteys.

Kristus teki täydellisen pelastusteon. Siihen ei jäänyt mitään vajavuutta tai keskeneräisyyttä. Se oli virheetön. Mutta se pelastusteko ei ollut kivuton. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja kulkee samoissa askelissa. Vaikka seurakunta voisi edes teoriassa tavoittaa täydellisyyden, kivuttomuutta se ei saavuta koskaan.