Kasvavissa seurakunnissa rukoillaan, sitoudutaan Raamattuun ja ollaan avoimia Pyhän Hengen toiminnalle

 

Moniarvoinen yhteiskunta ajaa kristinuskoa marginaaliin. Kaukana menneisyydessä ovat vuosikymmenet, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi kristillisiin arvoihin perustunut yhtenäiskulttuuri.

Kristinusko ei suinkaan ole näivettymässä, kun asiaa tarkastellaan globaalisti. Kristinusko kasvaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Aasiassa sekä korkean syntyvyyden että kääntymysten kautta. Kristittyjen osuus maailman väestöstä on noin 32,3 prosenttia (lähes 2,52 miljardia). Eniten kristittyjä asuu Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa. Kristittyjen osuuden maailman väestöstä arvioidaan kasvavan 35 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä.

Syyskuun alkupuolella professori Miikka Ruokanen piti puheen Oulun hiippakunnan lähetysjuhlassa Kemissä. Puheessaan Ruokanen nosti voimistuvan globaalin kristillisyyden tunnusmerkeiksi kolme megatrendiä: 1. Raamatun sanan arvovallan korostaminen ja Jumalan sanan julistaminen Pyhän Hengen voimassa. 2. Kristityt elävät Pyhän Hengen voimassa, armolahjat toimivat seurakunnassa ja seurakunnan rukouselämä on vahvaa. Lisäksi kristityt todistavat uskostaan ja tekevät lähetystyötä ja diakoniaa. 3. Seurakunnat eivät sitoudu länsimaista tuotuihin tunnustuskuntiin, vaan ovat itsenäisiä ja niissä korostuu maallikkovastuu.

Afrikassa myös vanhoihin kirkkokuntiin kuuluvat seurakunnat kasvavat. Maailman suurin luterilainen kirkko on useamman vuoden ajan ollut Etiopian Mekane Yesus -kirkko. Tosin Afrikassa luterilaiset seurakunnat ovat aika kaukana Pohjoismaisista luterilaisista seurakunnista. Espoon helluntaiseurakunnan entinen johtava pastori Kyösti Frestadius onkin todennut, että monet luterilaiset seurakunnat Afrikassa ovat helluntailaisempia kuin Suomen helluntaiseurakunnat. Hän tietää mistä puhuu, sillä hän on ollut perheineen Afrikassa lähetystyössä.

Esimerkkejä kasvavista seurakunnista löytyy myös pohjoiselta pallonpuoliskolta. Suomestakin. Mutta nostan esimerkiksi keskellä Tukholmaa sijaitsevan Sankta Claran seurakunnan, joka on kasvanut voimakkaasti 2000-luvulla, kun muuten seurakunnat ovat lähinnä menettäneet jäseniään.

Haastattelin joitakin vuosia sitten seurakunnan nyt jo eläkkeellä olevaa kirkkoherra Carl-Erik Sahlbergia. Hän nosti rukouksen tärkeimmäksi seurakunnan kasvuun ja vireyteen vaikuttaneeksi tekijäksi. Kun 1990-luvun puolivälissä eräs eteläkorealainen naisevankelista vieraili seurakunnassa, hän ilmoitti Sahlbergille ykskantaan, että seurakunnassa rukoillaan liian vähän. Tuon hän oli saanut selville vain neljän viiden tunnin aikana. Kun ilmoituksen herättämästä närkästyksestä oli päästy yli, seurakunnassa päätettiin lisätä rukouksen määrää. Seurakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset alkoivat kokoontua joka arkiaamu ja -iltapäivä tunniksi yhteiseen rukoushetkeen. Jumalan etsiminen rukouksessa on yhdistänyt seurakuntalaisia.

”Kun rukousta lisättiin, seurakunta alkoi kasvaa”, Carl-Erik Sahlberg kertoi.

Sahlberg on tutkinut, mitkä seikat ovat ominaisia kasvaville kirkoille ja seurakunnille. Niitä ovat muun muassa: rakkaudellinen yhteys, vähäosaisista huolehtiminen, rukous, Kristus-keskeisyys, suuri vapaaehtoisten määrä ja avoimuus Pyhän Hengen toiminnalle. Näitä pyritään vaalimaan Sankta Claran seurakunnassa.

Jos seurakunta haluaa kasvaa, sen tulee siis rukoilla enemmän, sitoutua Raamattuun ja opettaa sitä, vastuuttaa maallikoita ja olla avoin Pyhän Hengen toiminnalle unohtamatta rakkaudellista yhteyttä. Tässä olisi kasvureseptiä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnille – ja kaikille muillekin seurakunnille.