Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Onko kasteen suosion romahtaminen seurausta kirkon kasteteologian heikentymisestä? Tällainen kysymys heräsi, kun Yle uutisoi taannoin nimiäisten suosion lisääntymisestä.
Uutisessa (12.6.) kerrottiin, että koko maassa lapsista kastetaan noin 78%, kun Helsingissä prosenttiosuus on vajonnut jo 52:een. Jutussa haastateltiin kirkkoon kuuluvaa äitiä, jolla oli lapsi uskonnottoman miehen kanssa. Äiti perusteli lapsensa kastamatta jättämistä mieleenpainuvasti:
– No se jäi mulle se päätös. Loppuraskaudest tuli semmonen hetki, [että mietin] että pitäiskö tää lapsi kuiteski kastaa. Mutta tota sitten, ku mä rupesin sitä asiaa miettimään, niin sillä ei ollu niinku mitään hengellistä merkitystä sil kastamisella, jos aatellaan, et kastamises nimenomaan liitetään lapsi seurakuntaan enssijasesti, ja toissijasel osuudella on yleensäki se nimenantaminen, ni… siit tuli sitte ehdottomasti ihan tää nimenantojuhla vaan, ja hän saa sit itte päättää mahdollisesta seurakuntaan kuulumisesta myöhemmäl iällä.
Äiti on oikeassa. Kirkon kastediskurssissa tunnutaan nykyään painotettavan seurakuntaan liittymistä, seurakunnan jäsenyyttä ja nimenantoa. Tämä näkyi hyvin esimerkiksi silloin, kun kohistiin Luther-säätiön pastorien toimittamista kasteista. Kansankirkosta kuului äänenpainoja, jotka kyseenalaistivat ”Luther-pappien” kasteiden pätevyyden yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät ne voi liittää lasta suoraan kansankirkon jäsenrekisteriin. Kasteen hengellisellä sisällöllä ei ollut niin väliä.
Kastetta todellakin markkinoidaan häihin ja hautajaisiin verrattavana siirtymäriittinä, jossa kirkko on ympäripyöreän villamaisesti ”läsnä” ihmisten elämässä. Kasteen yhteydessä ei enää juuri puhuta synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta siirtymisestä Kristuksen palvelijaksi ja uudestisyntymästä Jumalan lapseksi Kristuksessa. Lutherin kastekaava on kevennetty manauksettomaksi. Jos ei enää uskota pahan persoonalliseen valtaan, voidaanko uskoa Raamatun ilmoittamaan hyvään Jumalaankaan?
Uskon, että pyhän kasteen erittäin syvällistä ja Kristus-keskeistä hengellistä merkitystä tulisi edelleen markkinoida hengellisyyttä kaipaaville nykyihmisille. Sisällön laimentaminen johtaa vain hällä väliä -asenteeseen ja ei-kristillisten nimiäisten suosion kasvuun. Hengellisyys ei nimittäin mihinkään häviä, vaikka kristillisyys maassamme murentuukin.
Nyt monet kristillisen kasteteologian unohdetut osat ovat jättäneet tyhjiön, jota pyritään täyttämään postmodernilla hengellisyydellä. Uudestisyntymisen sijaan ihannoidaan idän uskontojen jälleensyntymisoppia. Kristuksen kanssa synnille kuolleen ja uuteen elämän nousseen kristityn identiteetin velvoittavuuden sijaan nojataan karman lakiin. Pyhän Hengen ja Jeesus-uskon lahjan tilalle on astunut henkisyys ja pluralismi. Kummit ja vanhemmat eivät kasvata kastettuja enää elävään seurakuntayhteyteen – enemmän luotetaan menestysteologisten gurujen ja bestsellereiden tee se itse -autuuteen.
Mutta miten kasteteologiseen herätykseen pystyy kirkko, joka yhä useammin vaikenee synnistä ja pahan Voittajasta?
