Kirjoittanut
Ihminen voi tehdä tehokkaasti pesäeroa puolivillaisuuksia hokeviin lajitovereihinsa ainakin kahdella tavalla: puhumalla tarpeeksi räikeitä typeryyksiä tai olemalla hiljaa. Viime kevään Cannesin elokuvajuhlilla Lars von Trier valitsi ensimmäisen, Terrence Malick jälkimmäisen tien.
Kuten tunnettua, Trierin lehdistötilaisuus ”natsisympatioineen” muuttui väsähtäneeksi farssiksi ja festivaali julisti ohjaajan ei-toivotuksi henkilöksi. Malick – tuo viihdeteollisuuden hesykasti – ei sen sijaan tullut koko elokuvajuhlille alunperinkään. Ja miksi olisi tullut: Kultaisen palmun voittanut The Tree of Life (2011) puhuu kyllä puolestaan. Eikä vain puhu, se suorastaan rukoilee.
Taide onnistuu aina silloin tällöin todistamaan kristinuskon suuresta kertomuksesta hämmentävän kuulaasti ja väkevästi. En esimerkiksi ole nähnyt kenenkään tiivistävän Raamattua neljään riviin yhtä kauniisti kuin country-artisti Kris Kristofferson (”Love is the reason we happened at all/ And it paid for the damage we done / And it bought us the freedom to fall into grace / On our way to our place in the sun”. ”The Last Thing to Go” levyltä This Old Road, 2006).
Mitä taas tulee vanhaan kunnon ”Minkä teoksen ottaisit autiolle saarelle” -kysymykseen, Pyhä Kirja saa kovan haastajan Dostojevskin Karamazovin veljeksistä. Ja nyt, Herran vuonna 2011, julistan suuren kristillisen taiteen kaanoniin myös Terrence Malickin The Tree of Life -elokuvan. Kristilliseksi taiteeksi se kohoaa juuri niiden seikkojen takia, jotka selkeimmin erottavat sen Lars von Trierin Melancholiasta (2011).
Ettei tulisi väärinkäsityksiä, korostan vielä ennen tarkempaa vertailua: Melancholia ja The Tree of Life ovat molemmat mahtavia elokuvia. Niitä yhdistää suuri teema (maailmanloppu yms.) ja tyylistään tarkan auteurin kokonaisvaltainen kosketus. Toinen elokuvista on kuitenkin hienompi kuin toinen ja omassa arviossani painottuvat tällä kertaa erityisesti maailmankatsomukselliset syyt.
Jos Melancholia on vain huikea elokuvakokemus, on The Tree of Life sen lisäksi hartaus. Trierin viime aikoina toitottamalla ateismilla ja Malickin huhutulla kristillisyydellä lienee osuutensa asiaan ja tällä kertaa – kuten aina – kristillisen vision syvyydet tarjoavat paremman lähtökohdan suurelle taiteelle.
”Elämässä on kaksi tietä: luonnon tie ja armon tie. Sinun täytyy valita kumpaa kuljet”. Nämä The Tree of Lifen sanat tiivistävät mistä on kyse. Niihin kulminoituu myös kahden elokuvan suurin ero.
Melancholia on mestarillinen elokuva luonnon tiestä; se on profeetan tuomionjulistus vailla mahdollisuutta parannukseen. Se on ravisuttava kuvaus turhamaisuuden, itsekkyyden ja ylimielisen tieteisuskon riivaaman maailman tuhoutumisesta.
Melancholia on lohduton. Ainoastaan syvästä masennuksesta kärsivä Justine ottaa lopun syleillen vastaan – hän on jo katsonut todellisuuden luonnetta silmästä silmään, eikä ole pitänyt näkemästään. Mitä selvemmältä maata lähestyvän Melancholia-nimisen planeetan törmäys alkaa näyttää, sitä vahvemmaksi ja tasapainoisemmaksi Justine muuttuu.
Hätkähdyttävän kauniissa ja surullisessa kuvassa tämä nuori nainen makaa alastomana öisellä ojanpenkereellä, Melancholian langettamassa valossa. Justine rakastelee lähestyvää loppua. Maailma on paha ja se joutaakin tuhoutua. Me kusipäät saamme mitä ansaitsemme.
Jumalasta Melancholiassa ei puhuta: sen ihmiset eivät näyttäisi tuntevan transsendenssia. Kuten Justine sanoo: ”Elämää on vain maapallolla. Eikä enää kauaa.”
Myöskään The Tree of Lifessa ei hirveästi puhuta Jumalasta. Sen sijaan siinä puhutaan Jumalalle lähes koko ajan. Elokuva on impressionistinen kuvien, musiikin ja rukouksen mosaiikki: sen skaala ulottuu alkuräjähdyksestä eskatologisiin unelmiin. Siinä missä Trier agitoi ja ivaa, Malick kuiskaa hellästi. The Tree of Life on niin kaunis elokuva, että sen toivoisi olevan totta.
The Tree of Lifen kauneudesta puhuttaessa on kuitenkin tärkeää tehdä pesäero elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen tuomioon. Kinnunen kirjoittaa kesän Imagessa varsin osaavasti, analyyttisesti ja suopeasti Malickin elokuvasta, mutta syyllistyy harhaiskuun olennaisessa kohdassa: ”Milan Kunderan mukaan kitsch on paskan kieltämistä. Ateistina pidän The Tree of Lifea kitschinä ja sentimentaalisena. — Se on kaunista ilman rumaa.”
Kaunista ilman rumaa? Olemmeko me Kinnusen kanssa katsoneet sittenkään samaa elokuvaa? Minusta The Tree of Life on kaunis juuri siksi, että siinä on niin paljon rumaa! Totta kai ”Malickin kuvat ovat mielettömän kauniita ja Bachin, Berliozin, Mahlerin ja kumppanien musiikki hienoa” (kuten Kinnunen kirjoittaa), mutta kyseessä on sentään elokuva perheväkivallasta ja lapsen kuolemasta! Elokuva syntiinlankeemuksesta! En tiedä millaista rumuutta Kinnunen vielä jäi kaipaamaan: keskitysleirejä, ihmiskauppaa, kidutusta? Vai kenties rakeista ja poukkoilevaa kuvaa?
Malickin elokuvassa rumuutta ei ole ulkoistettu ääri-ilmiöihin: luonnon tie ja armon tie kilpailevat jokaisesta ihmisestä, sydämestä, sielusta. Elokuvan Jack-poika oppii armahtamaan isäänsä vasta kohdattuaan oman syntisyytensä, oman rumuutensa. Armon tielle ei ole oikopolkua.
Juuri Malickin (huhutusta) kristillisyydestä todistaa se, että hän on kyennyt tekemään niin kauniin elokuvan niin rumasta aiheesta. Malick katsoo henkilöitään ymmärtävästi ja armollisesti, rukoilee heidän suullaan, heidän puolestaan. Siinä hän toimii kuten kunnon hesykastin kuuluukin.
Kuten Athos-vuorella kilvoitteleva erakko todistaa: ”Rukoilen intensiivisesti koko maailman pelastumisen puolesta. ’Herra Jeesus Kristus armahda minua ja maailmaasi’. Koko yön rukoilen että Jumala armahtaisi maailmaa.” Toinen erämaaisä vahvistaa: ”Me emme ole välinpitämättömiä ympäröivän maailman suhteen. — Me rukoilemme ja anomme lakkaamatta kaikkien puolesta.” (Metropolitan of Nafpaktos Hierotheos: A night in the desert of the Holy Mountain, 1991).
Tähän hesykasmin perinteeseen, tähän rukoilevaan jatkumoon Malickin elokuva liittyy. Toisin kuin Melancholia, se täydentää tuomionsa armolla ja pystyy juuri sen tähden kuvaamaan kauneutta transsendentissa valossa.
Vaikka maailma on paha, on se sentään Jumalan maailma! Eikä Jumalan maailmasta sovi sanoa, että se joutaakin tuhoutua. Pikemminkin se kaipaa muutosta. Ja omalta osaltaan The Tree of Life paitsi todistaa kauneudesta rumuuden keskellä, myös kutsuu muutokseen: on aika siirtyä luonnon tieltä armon tielle.
Näkemyksellä on pitkät perinteet myös läntisessä teologiassa: opettihan jo Tuomas Akvinolainen, että armo ei kumoa luontoa vaan täydellistää sen. Saman se näyttäisi tekevän myös taiteelle.
