Kadonneen aarteen metsästystä

 

Nyt on kyse kylläkin hatusta. Olin kadottanut limenvihreän hattuni, josta oli tullut suorastaan minuuteni jatke; halpa ja kätevä, yksikertainen ja hyvännäköinen. Istui isoon päähäni, johon eivät ihan tavalliset mahdukaan.

Alkoi kiivas etsintä, kadotetun aarteen metsästys sieltä ja täältä, kotoa ja kylästä, Vivamon hattuhyllyltä ja auton penkin alta. Pengoin jopa veteraani-isäni komeroita! Huomasin menneeni jo liian pitkälle ja kadottaneeni todellisuustajuni.

SRO-ARK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Miten voikaan yksi hattu tulla rakkaaksi! Pakkasten keskellä pääni huusi suojaa eikä mikään muu pipo eikä huivi, ei lierihattu eikä lippis kelvannut. Olin valmis uhmaamaan Suomen talveakin.

Parin viikon tuskan jälkeen, jo toivoni menettäneenä vilkaisin tarkemmin vaatenaulakkomme takareunaan. Siellä se oli. Se löytyi!

Istuin illalla TV:n ääreen katsomaan taas kerran Haitin kansalaisia. Heitä, joilla ei enää ollut yhtään mitään. Ei omaisuutta, kotia eikä sukulaisiakaan. Avustusta tuotiin, tarvikkeista tapeltiin, haavoja hoidettiin, kuolleita haudattiin. Kadonneita etsittiin, kotitalon raunioista kaivettiin jotain tuttua. Koko olemassaolo todellista kadonneen aarteen metsästystä.

Minä ja minun lime-hattuni häpesimme. Samalla pääsimme uudelle luokalle Jumalan koulussa, tukiopetukseen. Siellä sain vastattavakseni kysymyksiä:

* Miten sinä jatkaisit elämääsi, jos tämä kaikki otettaisiin yllättäen pois?

* Miten kestäisit menetyksen tunteiden keskellä?

* Mistä saisit voimaa jatkaa elämää?

* Kenen puoleen voisit kääntyä huutamaan apua?

* Mikä merkitys elämälläsi olisi kaiken kadotetun jälkeen?

* Entä oletko itse kadoksissa?

* Kenen toivoisit löytävän sinut?

Koska en ole ollut evakossa kuten edesmennyt äitini, koska en ole menettänyt kotia ja valokuvia tulipalossa kuten eräs ystävistäni, koska jalkaani ei ole amputoitu, en osaa vastata. Voin vain aavistaa. Oma pieni, jopa naurettava pulmani on kuitenkin samaa lajia, menetyksen tunne kulkee samaa uomaa. Toisen uoma on vain suuri virta vailla näkyvää vastarantaa.

Miten uskoni elävään ja kaikkivaltiaaseen, armolliseen Jumalaan kestäisi suurten menetysten keskellä, en osaa sanoa nyt. Antaisiko hän minulle voimaa jatkaa elämää, en osaa sanoa nyt. Mutta sen uskon voivani sanoa, että vain Jumalan puoleen kääntyisin huutamaan apua. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, ei ole ollut nuoresta saakka tähän päivään. En kenties kysyisi niinkään elämäni merkitystä menetetyn jälkeen kuin sitä, että Jumala löytäisi minut sieltä missä olen. Jos olen hukkumassa, kadoksissa tai matkalla väärälle tielle, hän tulisi ja ottaisi kädestäni tiukasti.

Ihminen on aarre, jota Jumala etsii loputtoman kärsivällisesti. Tänään hän kärsii kärsivän kanssa. Jumala on, vaikka aina ei näytä siltä.