Käännyttämistä ja käännyttämistä

Jumalanpalvelukset Jaffan Immanuel-kirkollamme lauantaisin ja sunnuntaisin kuuluvat ehdottomasti seurakuntaelämämme viikon kohokohtiin.   Ne kokoavat oman väen yhteen monesti  vaivalloistenkin matkojen takaa. Kirkkoon yksinkertaisesti halutaan tulla. Mitä itse ajattelisit, jos joutuisit käyttämään kirkkomatkaan joskus yli kaksikin tuntia pelkästään yhteen suuntaan? Tulisiko noustua aamulla – mahdollisesti sinä viikon ainoana vapaapäivänä – ja lähdettyä matkaan?

Jotkut autottomat joutuvat sapattina turvautumaan taksikyytiin, koska julkista liikennettä ei ole. Eräs yksinhuoltajaäiti nuoren poikansa kanssa on yksi heistä. Hän pihistää muista menoistaan – joskus jopa ruoasta – jotta rahaa riittäisi kirkkomatkaan. Äiti on kertonut, kuinka yksinäisiksi he Jeesukseen uskovina tuntevat itsensä juutalaisuuden puristuksessa niin työssä kuin koulussa ja kuinka he odottavat seuraavaa sapattia kuin kuuta nousevaa. Iso voi todella olla kaipaus ja ilo tulla kirkkoon oman hengellisen perheen keskelle rukoilemaan, laulamaan, kuuntelemaan Jumalan Sanaa ja olemaan kirkkokahvin verran yhdessä.

Koska kirkkotilamme on varsin pieni, hyväksi käytännöksi on koettu, että jumalanpalvelukset rauhoitetaan suuremmilta kansainvaelluksilta. Siksi ovella toivotetaan tervetulleeksi oman väen lisäksi vain ne vieraat, jotka  haluavat jäädä jumalanpalvelukseen koko ajaksi.  Pistäytyjät sitä vastoin pyritään käännyttämään ystävällisesti jo ovelta ja heidät toivotetaan tervetulleeksi arkipäivisin, jolloin kirkko on auki tutustumista ja kuvaamista varten.

Erikoista muuten ajatella, että lähetystyöntekijä toimii ovipoliisina ja heittää porukkaa ulos kirkosta.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta joskus käytännössä se helpommin sanottu kuin tehty. Kokemus on opettanut, että mikäli täkäläiset päättävät tulla sisään, sen he myös tekevät ja kävelevät yhden ovimummon yli mennen tullen.

Turistioppaat ovat joskus viattomia kuin kyyhkyset eikä oveluutta heiltä puutu. Ohjataankin porukka sisään sivuportista ja vallataan ensin kirkon puutarhaosa, mistä on myös takakautta pääsy kirkkoon. ”Nämä ovat kristittyjä, jotka halusivat tulla tänne rukoilemaan…”, oli yhden oppaan hätäpäissään keksimä selitys. ”Nämä kristityt”- porukka sen sijaan katseli vaitonaisesti kengän kärkiään sen näköisenä, että anteeksi vain, mutta älä nyt sentään ihan kaikkea usko. Eivät halunneet jäädä rukoilemaan.

Eräänä sapattina tuli poikkeus sääntöön.  Tällä kertaa messussa oli juuri menossa ylistyslauluosio ja vaikka omaa väkeä kirkossa oli tuolloin vain parisenkymmentä, laulu tuntui nousevan korkeuksiin tavallista voimallisempana. Sisään pyrkijät ovella anoivat päästä katsomaan, mistä tuo kaunis laulu tuli. Tällä kertaa ovipoliisin sydän heltyi, kun näytti, että ryhmä pystyy säilyttämään hyvät tavat. Niinpä sitten pari päätä kerrallaan kurkisti kirkkoon sisälle ja sai nähdä vilauksen koko kauneudesta. Siunatuksi lopuksi hymyiltiin ovella vielä puolin ja toisin, ja porukka jatkoi retkeään seuraavaan tutustumispaikkaansa ilmeisen tyytyväisen oloisena.

Kerran eräs seurakuntalaisemme kertoi kuulleensa juutalaisen turistioppaan selostavan isolle ryhmälleen mikrofoniin: ”Tämän Immanuel-kirkon omistaa lahko, joka käännyttää meitä juutalaisia.” He ymmärrettävästi eivät halunneet edes yrittää sisälle.