Jokainen ihminen on stipendin arvoinen

 

Koulujen ja oppilaitosten kevätjuhlat ovat todistusten, kukkien, valkolakkien ja myös stipendien aikaa. Todistuksen saavat yleensä kaikki, jotka ovat suorittaneet sen, mikä opetukseen ja tavoitteisiin kuuluu

Stipendien kohdalla on toisin. Sen saa vain harva. Stipendien jakoperusteet ovat erilaisia eri oppilaitoksissa. Vapaan sivistystyön alaisissa kansanopistoissa on melkoinen vapaus päättää, kenelle stipendi annetaan.

SRO-ARK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Olemme puhuneet opettajien keskuudessa sopivista stipendikandidaateista tavallisesti jo viikkoja ennen kevätjuhlaa. Usein olemme halunneet yllättää juhlaväen ja opiskelijat. Ylimääräisillä kannustusstipendeillä olemme toisinaan yllättäneet sellaisiakin opiskelijoita, jotka eivät olisi ikinä uskoneet omalla kohdallaan stipendiin.

Kerran palkitsimme linjan vanhimman, 90-vuotiaan opiskelijan. Toisella kerralla stipendin sai viisikymppinen yksinhuoltaja, maahanmuuttajaäiti, joka oli tullut lastensa kanssa pakolaisena Suomeen muutamaa vuotta aikaisemmin. Hänen kohdallaan aplodit olivat poikkeuksellisen suuret.

Vuosien aikana on kuultu monta riemunkiljahduksia myös silloin, kun kehitysvammainen linjan ilopilleri on kuullut nimensä stipendinsaajien joukossa ja saapunut juhla-salin eteen täynnä iloa. Tänä vuonna yksi tällainen poika istui juhlasalissa puku päällä ja kravatti kaulassa yhtä ylpeänä kuin väitöskirjan valmiiksi saanut tuore tohtori.

Kerran kehitysvammaisen tytön äiti itki ilon kyyneliä enemmän kuin tyttö itse. Jatkuvasti avustajaa tarvitseva sisupussi oli tullut säännöllisesti joka päivä opistolle yhdessä avustajansa kanssa. Äidin itkun ymmärsi, koska tyttö ei pärjännyt hetkeäkään ilman toisten apua. Nyt hän oli stipendin arvoinen.

Myös monelta omaa elämäänsä etsivältä kymppiluokkalaiselta on päässyt itku, kun tieto stipendistä on tullut. Niin tänäkin vuonna, kun tukkansa värjännyt nuori kymppiluokkalainen tajusi, ettei ihmisen arvo ole kiinni tukan väristä tai mustista vaatteista.

Eräs poika oli opistoon tullessaan huolestunut siitä, kuinka rehtori mahtaa suhtautua rockin soittamiseen. Kun hän kuuli, että opistolla voi levyttää oman rock-levyn, kunhan rehtori saa kiekosta oman kappaleensa, pojan oppimiseen tuli uutta vauhtia. Sinä keväänä stipendi meni sähkökitaraa soittavalle pitkätukkaiselle pojalle.

Kaksi vuosia sitten opiskellutta tyttöä muistan erityisen hyvin. He kulkivat opistolla pari vuotta yönmustissa vaatteissaan sekä ketjuissaan ja koruissaan. Ensimmäisenä vuonna he eivät kirjaimellisesti tehneet mitään. Toisena vuonna he alkoivat heti syyslukukauden alussa rikkoa opiston sääntöjä, sillä seurauksella, että jouduin erottamaan heidät viikoksi.

Kun tytöt palasivat viikon rangaistuksen jälkeen opistolle, menin heidän luokseen ja toivotin kädestä pitäen tervetulleeksi. Sanoin: ”Tervetuloa takaisin. Nyt on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu.”

Tästä seurasi se, että molemmat alkoivat opiskella ja suorittaa linjan opintoja. Kevätjuhlassa kummatkin istuivat salin takana. Toinen salin lattialla seinään nojaten. Kun hän kuuli oman nimensä stipendin saajien joukossa, hän huusi niin kovaa, että koko sali kaikui: ”Mitä, minulleko…?”

Mutta ehkä parhaiten muistan miehen, joka tuli vuosia sitten Raamattulinjalle. Hänen elämässään oli ollut monenlaisia vaikeuksia. Linjalla hän oli koko ajan hiljaa. Ainoastaan silloin, kun häntä pyydettiin lukemaan oma osuutensa Raamatun tekstistä, hän avasi suunsa. Muuten hän oli kolme kuukautta luokassa täysin vaitonaisena.

Miestä vastapäätä istui nuori tyttö, joka lähti myöhemmin lukemaan opettajaksi. Hän kiinnitti huomiota siihen, että joka kerta, kun opetuksessa käytettiin kertomuksia, kaskuja, juttuja ja vitsejä, mies hymyili. Se oli hänen ainoa tapansa reagoida opetukseen.

Kun sitten tuo noin kymmenen hengen linja oli omassa kevätjuhlassa keskenään ja tuli aika jakaa stipendit, moni ajatteli stipendin menevän jollekin nuorelle, joka oli koko kolme kuukautta ollut aktiivinen ja äänessä.

Kun kerroin tiedon stipendin saajasta, joka olisi tämä hiljainen mies, joka oli ainoastaan alkanut silloin tällöin hymyillä, Raamattulinjan oppilaiden keskuuteen tuli hetkeksi täydellinen hiljaisuus.

Muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen kuulin sellaiset aplodit, joita en ole koskaan kuullut kymmenen hengen porukalta. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että stipendi meni oikealle henkilölle – miehelle, joka oli oppinut hymyilemään.

Jokainen ihminen on stipendin arvoinen.