Itsensä tutkimista vai hutkimista?

Tänä sunnuntaina kirkoissa pohdittiin itsensä tutkimista. Pääsin sukeltamaan aiheeseen, kun valmistelin saarnaa. Nykypäivänä itsetutkistelun lähestymiskulma ei kuulosta erityisen vetävältä. Kuka haluaisi myöntää, että on syntinen tai kohdata tekemiään virheitä? Erilaisten elämän harhapolkujen jälkeen on paljon muodikkaampaa todeta: ”En kadu mitään.” Itsensä tutkiminen vaikuttaa lähinnä menneen maailman epäterveeltä hengellisyydeltä, joka sopii huonosti aikaamme. Tai no, kyllä nytkin kuuluu syväluodata sieluaan, mutta vain siksi, että tietäisi mitä oikeasti, pohjimmiltaan haluaa, ja osaisi sitten rakentaa tätä projektia nimeltä minä ja minun elämäni. Pitäisi olla lahjakas, luova, ulospäinsuuntautunut, valokuvauksellinen, saada tykkäyksiä, erottua harmaasta massasta ja jäädä mieleen. On tärkeää miltä asiat näyttävät!

Evankeliumitekstissä (Matt. 21: 28-32) Jeesus keskustelee ylipappien ja kansan vanhimpien kanssa ja kertoo heille vertauksen kahdesta pojasta, joita isä pyysi menemään töihin. Ensimmäinen kieltäytyi, mutta muutti mielensä. Toinen lupaili auliisti vaan ei viitsinyt kuitenkaan mennä. Kertomuksella Jeesus niin sanotusti iski uskonnollisia johtajia suoraan palleaan. Heille ulkokuori ja vaikutelma merkitsivät paljon. Jeesuksen viesti oli, että Jumala ei niinkään välitä siitä, miltä asiat näyttävät tai kuulostavat. Hän katsoo sisintä, asenteita, valmiutta korjata suuntaa rehellisen itsetutkiskelun jälkeen. Tässä arvoasteikossa yhteiskunnan pohjasakka, portot ja publikaanit, pärjäsivät usein paremmin kuin tuon ajan hengellinen eliitti.

Oikea itsensä tutkiminen on kieltämättä vaikeaa. Elettyäni vuosia Israelissa olen hämmästynyt sitä, kuinka syvällä suomalaisessa mielenmaisemassa asuu häpeä. Siitä tulee todella tietoiseksi vasta, kun ympärillä on enemmistönä itselle vieraan kulttuurin edustajia. He tarjoavat tulokkaalle aivan erilaisen peilin kuin mihin on aiemmin omassa maassaan tottunut. Kärjistäen voisi väittää, että israelilaiset eivät häpeä mitään! Tämä ei tarkoita, ettei heillä olisi lainkaan moraalia ja omaatuntoa – sellaisiakin syytöksiä juutalaisvaltiota ja sen kansalaisia kohtaan kuulee joskus esitettävän. Mutta arjen vuorovaikutustilanteissa israelilaiset eivät näytä nolostuvan, häpeävän itseään tai erehdyksiään. He puhuvat kovaan ääneen ja suorasukaisesti. Sivullisesta voi vaikuttaa, että heillä on pohjaton itseluottamus. Myös myötähäpeä, toisen kömmähdyksistä kiusaantuminen, on siinä sosiaalisessa kentässä jokseenkin vieras tunne. Suomalaiselle ilmapiiri onkin monella tapaa vapauttava. Joskus tosin korvat soivat, kun joku menettää hermonsa eikä yhtään pidättele reaktioitaan…

Suomessa häpeä on vaurioittanut varsinkin monen iäkkäämmän ihmisen minäkuvaa niin, että kaikkea tekemistä ja koko omaa olemusta värittää jatkuva häpeä ja syyllisyydentunne. Usein taustalla ovat lapsuuden vaikeat kokemukset ja aikuisten taholta tullut kohtuuton arvostelu. Menneiden vuosikymmenien suomalaiskansallista lastenkasvatusideologiaa heijastelee tokaisu: ”Häpeäisit vähän!” Näin koulitulle ei aikuisenakaan mikään kelpaa eikä riitä. Itse olemme itsemme ankarimmat tuomarit ja kriitikot. Entä sitten Raamatun kehotus tutkia itseään? Se nostaa hien otsalle. Kaikkinielevässä häpeän sumussa ihmisen teot eivät enää erotu hänen ominaisuuksistaan, ja loppuarvio on joka kerta yhtä musertava. Näinkö Jumalakin ajattelee? Vain vaivoin sietää meitä syntisäkkejä silmissään? Luterilainen opetus meistä perisynnin turmelemista ei helpota mitätöinnin haavoittaman ihmisen kokemusta. Syntien tunnustamisesta tulee helposti rituaali, jonka suoritamme sunnuntain messussa ilman mitään käsitystä siitä, mistä meidän juuri nyt pitäisi tehdä parannus. Itsensä tutkimiseen voi tosiaan liittyä epätervettä hengellisyyttä. Ongelma on pohjimmiltaan psykologinen, mutta säteilee kivuliaalla tavalla ihmisen uskonelämään.

Totuus taitaa olla, että emme oikeastaan osaa edes tutkia itseämme oikein. Suuntaamme valot väärin. Siivilöimme hyttysen mutta päästämme läpi kamelin, kuten Jeesus eräässä raamatunkohdassa fariseuksille asian ilmaisi. Jokaisella ihmisellä on omatunto, mutta se ei automaattisesti ole luotettava. Omatuntomme tarvitsee Raamatun antamaa peiliä – sitä, että tutkimme Jumalan sanaa ja annamme sen vähitellen vaikuttaa meissä. Omatuntomme tarvitsee myös Pyhän Hengen valonheitintä, joka näyttää jokaiselle henkilökohtaisen ohjaajan tavoin, mistä minun juuri nyt olisi käännyttävä pois. Pyhä Henki ei syytä eikä moiti. Näyttäessään totuuden meistä itsestämme hän suuntaa valon samanaikaisesti Jeesuksen ristiin. Siellä on aina tarjolla armahdus ja tie eteenpäin; meidän ei koskaan tarvitse jäädä syyllisyytemme vangiksi. Jumalan luomina ainutkertaisina persoonina olemme aina rakastettuja ja suunnattoman arvokkaita. Kukaan ihminen ei ole hävettävä, vaikka olisikin tehnyt väärin.

Jeesuksen arvoasteikossa kaikkien halveksimat portot ja publikaanit menivät Jumalan valtakuntaan, koska he kuulivat kun heille julistettiin Jumalan tahtoa ja katuivat syntejään. Jeesus ei sanonut, että anteeksi saatuaan on ihan okei jatkaa synnin tekemistä. Joka päivä olemme vertauksen poikien tavoin valinnan paikalla. Jumala kehottaa meitä, ja me sanomme monin eri tavoin ei. Sitten me itsepäiset saamme kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin ja muuttaa mielemme. Uskallamme olla rehellisiä Jumalalle vain, jos meillä on täysi varmuus hänen anteeksiannostaan ja horjumattomasta rakkaudestaan. Siinä turvassa voimme antaa Pyhän Hengen tutkia itseämme ja kaiken näkemämmekin jälkeen jäädä Isän eteen ilman pelkoa.