Kirjoittanut
Radio Dein päätoimittajaMaahanmuutto on nyt suurempaa kuin koskaan ennen Suomen itsenäisyyden aikana. Vuonna 2011 muita kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvia oli maassamme yhteensä 244 827 henkilöä eli 4,5 prosenttia väestöstä.
Maahanmuutto keskittyy Suomessa tiettyihin kaupunkeihin. Esimerkiksi Espoon koululaisista jopa 12 prosenttia eli yhteensä 3600 oppilasta on maahanmuuttajia tai niin sanottuja uussuomalaisia. Kuitinmäessä ja Matinkylässä, jossa enimmäkseen asioin, prosenttiosuus on varmasti suurempi, sillä maahanmuuttajat on sijoitettu Espoossakin tietyille alueille ja jopa tiettyihin taloihin. Ennen koulua tyttäreni Isa-Marian päiväkoti sijaitsi tällaisessa maahanmuuttajien talossa, ja siksi heidän kohtaamisensa oli päivittäistä.
Olen aina tuntenut sympatiaa maahanmuuttajia kohtaan. Koen, että Raamattu kehottaa meitä vieraanvaraisuuteen ja ystävällisyyteen heitä kohtaan. Toivoinkin muutama vuosi sitten, että seurakunnassa käynnistettäisiin maahanmuuttajakummitoiminta. Seurakunnan kautta minulle ei kuitenkaan löytynyt ystäväperhettä.
Nyt olen ekaluokkalaisen tyttäreni koululuokan välityksellä tutustumassa monikansalliseen Suomeen. Yli puolet Isa-Marian luokkalaisista on maahanmuuttajia – suurin osa on syntynyt Suomessa, mutta koska heidän vanhempansa ovat muuttaneet ulkomailta, pysyvät lapsetkin ikuisesti viralliselta statukseltaan maahanmuuttajina. Isan luokalla on lapsia, joiden vanhemmat ovat Virosta, Venäjältä, Albaniasta, Somaliasta, Irakista, Iranista, Intiasta, Turkista ja Englannista. Saan siis lapseni kanssa ja kautta tutustua moniin kansallisuuksiin ja kulttuureihin.
Espoon koulutoimi huolehtii maahanmuuttajien oman katsomusaineen ja äidinkielen opetuksesta. Tutustuin albaniankielen opettajaan, joka houkutteli minut tekemään viime viikolla radio-ohjelman albanialaisten 100-vuotisitsenäisyyspäiväjuhlasta. Minua kosketti albanialaisten lasten innostus oman maansa kansanlauluja, kansantansseja ja kieltänsä kohtaan. Vaikka nuoret ovat syntyneet Suomessa, kuuluvat he vahvasti albaaniyhteisöön – albaaneja on Espoossa noin 200 ja he ovat neljänneksi suurin maahanmuuttajataustainen ryhmä.
Espoon koulutoimenjohtaja toivoo, että valtion panostus maahanmuuttajanuoriin koituisi Suomen hyväksi, niin että he jäisivät tänne töihin aikuisina. Varmasti suurin osa jääkin, vaikka monet haaveilevat paluusta vanhempiensa kotimaahan. Mutta vaikka he palaisivatkin, on heidän kouluttamisensa parasta mahdollista kehitysyhteistyötä ja kotimaassaan useat todennäköisesti sijoittuvat töihin, jossa suhde Suomeen säilyy.
Maahanmuuttajat ovat tavallaan aina ”kahden maan kansalaisia”, jotka opiskelevat kotoutuakseen Suomeen suomenkieltä, mutta tunnekielenä käyttävät äidinkieltään. Tunnustavana uskovana on helppo samaistua maahanmuuttajien kokemaan toiseuteen ja vähemmistönä elämiseen. Tavallisessa koulussa, jossa suurin osa on uskostaan vieraantunutta kantaväestöä, tunnustavia uskovia lapsia usein kiusataan.
Jos enemmistö väestöstä ylipäänsä on hyvin homogeenista, olipa lapsi sitten millä tavalla tahansa erilainen, hänellä on vaara joutua maalitauluksi. Mutta koulussa, jossa kaikki ovat erilaisia, ei kukaan joudu silmätikuksi ihonvärinsä, uskontonsa tai erilaisten taitojensa takia. Esimerkiksi Tiistilän koulussa, jossa 30 prosenttia oppilaista on maahanmuuttajia, rehtori totesi hienosti, että monikulttuurisessa koulussa lapset ovat ”värisokeita”.
Jotkut suomalaiset pelkäävät, että me suomalaiset menetämme kansainvälistyessämme oman kansallisen identiteetin. Minun mielestäni asia on päinvastoin. Olemme aina jotakin vain suhteessa muihin ihmisiin. Ollessamme vuorovaikutuksessa ihmiseen, jonka juuret ovat toisesta maasta, se pakottaa meitäkin perehtymään omaan historiaamme. Isa-Mariakin kyselee nyt kovasti, millaisia ovat suomalaiset kansanlaulut ja -tanssit.
Kun emme pelkää maahanmuuttajaa, hyväksymme itsemme ja myös toisen samanarvoisiksi ”maailman kansalaisiksi”. Toinen toistemme kulttuurin ja elämän kunnioittamisessa on maailman rauhan ja globaalien resurssien vaalimisen avaimet.
