Yleinen: Viikon debatti pui armokuolemaa: eutanasia on arvokysymys monelta kantilta

Ihmiskunnan viholliset

 

Raamattuun pitäytyvät, klassista kristinuskoa tunnustavat ovat saaneet viime vuosina niskaansa lokaa oikein urakalla. Viimeisin tapaus on kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen päätös leikata merkittävästi kaikkien nuorisotyötä tekevien kristillisten järjestöjen tukia ja evätä kokonaan tuet Suomen Luterilaiselta Evankeliumiyhdistykseltä, Suomen ruotsinkieliseltä evankeliumiyhdistykseltä (SLEF) ja Kansanlähetykseltä. Tukipolitiikka olisi ollut helpommin hyväksyttävissä kireässä taloustilanteessa kuin ministerin ja hänen avustajansa julkisuuteen antamat perustelut, joissa loukataan suoraan kristittyjen sanan- ja uskonnonvapautta ja syyllistytään mielestäni suoranaiseen uskonnolliseen syrjintään.

Olen kuullut tunnustaviin kristittyihin kohdistettua vihapuhetta puolustettavan muun muassa sillä, että kristityt ehkä tarkoittavat hyvää, mutta eivät osaa kommunikoida tavalla, jota mediassa ymmärrettäisiin. Siksi uskonnollinen kieli tulkitaan poliittisiksi kannanotoiksi ja luetaan pirun raamatuntulkintatekniikalla vihapuheeksi. Perustelu on samaa tasoa kuin jos sanoisi koulukiusatulle, että kyllä sinun pitäisi ylipainoisena ymmärtää, että sinua kiusataan. Menisit lenkille ja käyttäisit muotivaatteita, niin kiusaaminen loppuu. Ei, kiusaaminen ei ole kiusatun syy. Kristittyjen ei tarvitse olla täydellisiä saadakseen oikeuden omaan vakaumukseensa ja sen esille tuomiseen. Heillä on lupa myös käyttää omaa uskonnollista kieltään uskostaan kertomiseen. Tätä sanan- ja uskonnonvapaus syvimmältään merkitsee. Jos esimerkiksi toimittaja ei ymmärrä, mitä sana ”synti” ja ”armo” tarkoittavat kristitylle, hän voi aina kysyä. Valitettavasti toimittajien ammattitaito on uskonnollisten kysymysten käsittelyssä kehnompaa kuin keskiverron nettipalstakeskustelijan.

IK-opisto, neliöb. 15.-28.4.

Maassamme on annettu hiljainen hyväksyntä tunnustavien kristittyjen uskonnolliselle syrjinnälle. Asenteen alkujuuret ovat naispappeuskiistoissa käydyissä oikeudenkäynneissä, joissa pitäytyminen Raamattuun tulkittiin sukupuoliseksi syrjinnäksi eikä vakaumukseen vetoamista hyväksytty. Näistä tuomioista lähtien Raamattuun pitäytyvien vakaumuksen väheksyntä ja jopa kriminalisointi on saanut lukuisia eri muotoja. Toimintatapa ei ole helpottanut kirkon sisäisiä jännitteitä, päinvastoin se on kärjistänyt niitä. Raamattua luetaan tunnustuksemme mukaisesti Jumalan sanana yhä edelleen, niin kuin ennenkin. Osa kirkon työntekijöistä ja luottamushenkilöistä sen sijaan suhtautuu omaan pyhään kirjaansa Raamattuun hyvin jännitteisesti.

Vakaumusta ei siis oteta enää todesta, mikä merkitsee uskonnonvapauden rapautumista maassamme. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto viittaa järjestään kintaalla niille kanteluille, jotka on tehty kristillisen vakaumuksen loukkaamisesta tiedotusvälineissä. Kuitenkin journalistinohjeissa tämäkin asia mainitaan kielletyksi. Vakaumuksellinen kristitty ei ole voinut pitkään aikaan odottaa hänelle perustuslain suomaa uskonnonvapauden turvaa. Mikäli oikeuslaitoksella sekä median itsesääntelyelimellä JSN:lla on suuria vaikeuksia taata kristittyjen oikeuksia, on tarpeen miettiä, millä muilla keinoilla ne voitaisiin taata. Olisiko perustettava jokin uusi elin arvioimaan ja ehkäisemään uskonnollista syrjintää sekä turvaamaan uskonrauhan maassamme? On syytä huomata, että uskonnollinen vakaumus on samantasoinen ja pysyvä identiteetin syvärakenteisiin kuuluva asia kuin esimerkiksi seksuaalisuus. Juuri siksi ihmisoikeuksista puhuttaessa mainitaan aina myös uskonnonvapaus.

Ministeri Arhinmäen viha kohdistuu nuorten kristittyjen tekemään You Tube -videoon, jossa nuori tyttö kertoo todistuksen uskon tuomasta muutoksesta elämässään ja armon suuruudesta. Hengellisissä tapahtumissa käyneet tietävät, että tämä on kristillisen kielenkäytön peruskauraa. Näin omasta uskosta on todistettu muinaisista ajoista saakka. Video ei sisällä mitään vihaista puhetta. Viha syntyi mediassa tahattomasta tai tahallisesta väärintulkinnasta. Tytön henkilökohtaisen kokemuksen rukouksen elämää muuttavasta voimasta he kokivat vihaksi homoseksuaaleja kohtaan.

Kristofobia on vallannut maamme suvaitsevaiseksi itseään luonnehtivat ihmiset. Ennakkoluulot ovat vahvoja eikä vihapuhetta säästellä. Jos jossakin päin maailmaa joku kristitty tekee rikoksen, syyllisyys langetetaan kaikkien kristittyjen päälle. Jos ei tee, niin historian hämäristä kaivetaan esiin ristiretket tai noitavainot, joiden perusteella kristityt tuomitaan pahoiksi ihmisiksi. Jos vastaavalla tavalla toimittaisiin esimerkiksi etnisen ryhmän tai toisen uskonnon edustajan kohdalla, nousisi kohu.

Arhinmäen avustajan Antero Eerolan sanoin, eeppinen taistelu hyvän ja pahan välillä on alkanut. Tässä taistelussa on ilmeisen oikeutettua viljellä väkivaltaista kieltä ja jaella tappouhkauksia. Olen kurkkuani myöten täynnä itseään suvaitsevaisiksi ihmisiksi nimittävien ihmisten itsekritiikin puutteesta. 

Mutta minäpä kerron joitain tosiasioita kristityistä. Verrattuna normaaliväestöön he käyttävät vähemmän päihteitä, ovat terveempiä, liikkuvat enemmän, elävät pidempään ja onnellisempina, saavat enemmän lapsia ja avioliitot hajoavat harvemmin. Heillä on korkeampi koulutus ja he tekevät enemmän töitä ja lukevat kirjoja ja lehtiä. Heistä useampi on lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia, lastentarhanopettajia ja yrittäjiä. He antavat enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen ja toimivat useammin vapaaehtoistyössä. Kun kristittyyn tutustuu, hänestä voit saada luotettavan ja kuuntelevan ystävän, joka ei säikähdä elämän vaikeissa hetkissä, olit sitten homo tai hetero. Yhteiskunnalle jokainen tunnustava kristitty on taloudellisesti katsottuna lottovoitto ja naapurustolle aarre.