Kirjoittanut
Kirjoittaja on turkulainen teologian tohtori, joka on opiskellut Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa Israelin kuninkaiden historiaa, arkeologiaa ja Assyrian kirjoituksia.Helluntai on monelle ihmiselle nykyään ehkä vähän vieras juhla. Siihen ei liity niin vahvoja perinteitä. Jouluun kuuluu esimerkiksi lahjat, perheen yhteinen jouluateria, joulukirkko, ja joulupukki – ja tietysti, joululaulut ja joulukalenteri. Pääsiäiseen taas liittyy virpomiset ja suklaamunat, ja vahvat kuvat ristiinnaulitusta Kristuksesta. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten, esikoisemme istui täydessä paikallisbussissa tääl Turuus. Siinä istuessaan hän lauloi kerhossa oppimaansa laulua ylpeänä siitä, että muisti kaikki sanat. Kirkas pikkupojan ääni hoilotti: ”Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta, suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta…”
Helluntai on jäänyt aika tuntemattomammaksi, siitä huolimatta, että seuraavat lähes 30 viikkoa kirkollisessa kalenterissa luetaan ”helluntain jälkeisiksi” viikoiksi. Kristuksen kirkon identiteetin ja olemuksen kannalta tällä juhlalla on valtavan iso merkitys. Kun luemme tarkkaan helluntain kertomuksen, Ap. t. 2:1–11, huomaamme, että esiin astuu Kristuksen kirkko, joka julistaa Pyhän Hengen inspiraatiossa kaikilla maailman kielillä Jumalan suuria tekoja. Tässä kertomuksessa näemme myös, että Kristuksen kirkolla, ekklesialla, on alusta asti ne neljä luovuttamatonta tunnuspiirrettä, joista hänet tunnetaan. Ekklesia on yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen – näinhän Nikean uskontunnustuskin määrittelee. Nämä tunnuspiirteet eivät siis synny ja kehity ajan mittaan, vaan ne ovat Kristuksen kirkon tunnuspiirteitä aivan alusta asti. Siinä on tavallaan kirkon DNA. Luovuttamattomat, syntymässä lahjaksi saadut, tunnuspiirteet.
Kristuksen kirkko on pyhä – nimittäin Pyhän Henki vuodatettiin heidän kaikkien ylle tulenlieskojen muodossa. Jeesus sanoi aiemmin, että hän tulee lähettämään taivaasta tämän Pyhän Hengen opetuslapsilleen, ja että Isä on luvannut meille tämän Hengen. Tässä on kirkon pyhyyden lähde. Kirkko on myös Kristuksen ruumis. Kristus itse on sen pyhyyden lähde. Kirkko on yksi. Juuri ennen Pyhän Hengen vuodatusta todetaan opetuslapsista, että ”he kaikki olivat yhdessä koolla”. Samoin heti helluntain Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen, korostetaan tätä seurakunnan ykseyttä. ”Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä…” ”Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu.” (Ap. t. 2:42; 4:32.) Ykseys tulee näkyväksi ainakin siinä, että kirkko on apostolinen. Kun taivaalla kuului kohahdus ja he kaikki täyttyivät Pyhällä Hengellä, niin he kaikki olivat apostolien yhteydessä. Nimittäin tuossa ”talossa”, niin kuin evankelista Luukas kirjoittaa, oli 12 apostolia.
Heti Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen, ensimmäinen asia, joka kerrotaan seurakunnan elämästä, on se, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta.” (Ap. t. 2:42.) Hengen vuodatus ei vienyt apostoleilta arvovaltaa, vaan päinvastoin Hengen hedelmänä oli vahva kuuliaisuus Kristuksen kirkon kaitsijoille. Karismaattinen Hengen tuli ei johtanut hengelliseen anarkismiin. Helluntain ihmeen keskellä tulee ilmi, että kirkko on katolinen. Katolinen on kaksiosainen kreikkalainen sana, joka tarkoittaa ”kokonaisuuden mukainen”. Katolisuudella on kaksi perusmerkitystä. Katolinen viittaa 1) maailmanlaajuisuuteen ja 2) sisäiseen kokonaisuuteen ja täyteyteen. Helluntain Pyhän Hengen vuodatuksessa esiin astuu kirkko, joka on katolinen näissä molemmissa mielissä.
Tuo kirkko puhuu ensimmäisestä päivästä alkaen kaikkia maailman kieliä. Sen porteille oli saapunut, niin kuin muinoin Baabelin tornin juurelle, ihmisiä kaikkien kansojen keskuudesta. Nyt, niin kuin Baabelissa (1. Moos. 11), tapahtui kieli-ihme. Nyt kaikki kuulivat, kuinka Jumalan suuria tekoja – ei ihmisten suuria saavutuksia niin kuin Baabelissa – julistettiin heille heidän omalla äidinkielellään! Kirkkoisä ja piispa Augustinus tunnustaa kirkon ääntä käyttäen, kuinka asia on ollut alusta asti, ja kuinka se on tänäänkin.
”Minä olen kaikissa kielissä: minun kieleni on Kreikka, minun kieleni on Syyria, minun kieleni on Heprea. Minun kieleni on kaikkien kansojen kieli, sillä minä olen olemassa kaikkien kansojen ykseydessä.”
Siinä on katolinen kirkko, joka julistaa evankeliumia kaikille kansoille ja heimoille. Katolisuuden toinen puoli, sen sisällöllinen puoli, on myös totta alusta asti. Kirkko on alusta asti Kristuksen ruumis ja Jumalan temppeli. Siinä on koko pelastus meidän ulottuvillamme. Katolisesti kirkko julistaa koko totuutta, koko evankeliumia, koko Jumalan sanaa ja lakia. Se jakaa sakramenttien koko rikkauden ja armon. Siitä huolimatta, että sana katolinen ei esiinny Uudessa testamentissa, niin edellä esitellyn määritelmän mukaan kirkko on alusta asti ominaisuuksiltaan ja luonteeltaan katolinen. Tämä tulee vahvasti ilmi esimerkiksi Paavalin kirjeissä. Maailmanlaajat visiot mielessään hän kirjoittaa, kuinka hänen kutsumuksenaan on johtaa ”ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen” (Room. 1:5). Efesolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että ”seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:23.) Siinä on tosi katolinen kuvaus kirkosta!
Helluntai on syvästi iloinen juhla. Kirkkokritiikillä on vahvat perinteet Suomessa. Pietistinen perinne korostaa henkilökohtaista suhdetta Vapahtajaan. Helposti tässä hengellisessä kulttuurimiljöössä unohtuu, kuinka ihmeellinen on Kristuksen kirkko. Se ei ole minun kirkkoni, vaan Herran oma. Hän on jotain niin paljon enemmän. Kannattaa tulla hämmästelemään ja löytämään – niin kuin silloin ensimmäisenä helluntaina.
Kuva: Wikipedia, Jean II Restout, 1732. Pentecost.
