Haittaako, jos vähän juoksen?

 

Suunnistin sunnuntaina tavalliseen messuun kahden lapseni kanssa. Usein tulemme kirkkoon viime hetkellä, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Suuntasimme suoraan lasten nurkkaukseen, koska siellä on perheen pienimmille kaikenlaista puuhaa. Tämän lisäksi pakkaan messuun aina jotain omia juttujakin mukaan. Kaivoin laukusta esikoiselleni lasten kuvaraamatun. Poika on innokas lukija, ja hän ehtikin lukea koko kirjan ennen kuin messu loppui. Kuopus puolestaan kaivoi omatoimisesti värityskirjan ja värit esille, koska hän on minä itse -vaiheessa.

Siskontyttöni Laura käy mielellään kirkossa varsinkin silloin, jos siellä järjestetään pyhäkoulu. ”Kirkossa on kivaa. Saan värittää ja vähän juoksennella sukkasillaan”, kehaisee Laura.

Tuula Suurosen pitämän lämminhenkisen saarnan yhteydessä oli äitini Päivi Kettusen puheenvuoro, jossa hän kertoi omasta polustaan kristityksi. Äitini kertoi ihailtavan avoimesti siitä, miten kahdeksan vuotta sitten koki oman elämänsä olevan umpikujassa. Elämä oli päivästä toiseen raahautumista. Sitten tapahtui ihme: Jeesus kuuli rukouksen ja armahti. Uskon ansiosta äitini sai elämään uutta toivoa ja valoa. Äitini koskettavan tarinan voi katsoa myös täältä: http://mystory.me/paivi-kettunen.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Sunnuntain virsien joukossa oli myös oma lempikappaleeni ”Herra kädelläsi”. Sen kuuleminen ilahdutti minua kovasti! Olisikin ihanaa, jos ihan joka messussa olisi myös lapsille tai nuorille tuttuja virsiä, sillä niiden ilosta, onnesta ja turvasta kertova sanoma puhuttelee. Uskoisin, että messut voivat houkutella uusia (myös varttuneempia) kävijöitä juuri raikkaan musiikin avulla.

Erityisesti nuorten houkutteleminen seurakuntayhteyteen on varmasti monille paikkakunnille tuttu haaste. Nyt esikoiseni totesi, että heidän lisäkseen paikalla oli yksi lapsi, joka tosin taisi olla jo yläkouluikäinen. Kuten olen aiemmin todennut, näkisin itse mielelläni messussa enemmän eri-ikäistä väkeä, jotta messujen kävijöitä riittäisi myös tulevina vuosikymmeninä.

Minulla on ollut ilo seurata oman pienen seurakuntani edistyksellisyyttä: Kerran kuussa tavallisen messun tilalla on gospelmessu, jonka kaava on normaalia lyhyempi ja jonka musiikki on valittu paitsi virsikirjasta myös Viisikielisestä. Meidän alttarimme vieressä on piano, joten sillä säestäminen on mahdollista milloin vain. Toivoisin myös, että Viisikielinen voisi olla käytössä useammin. Kangasniemeläiset ovat todella ylpeitä kanttoristaan Sirkku Tolvasesta, jonka tulkinnan Pekka Simojoen ”Yksi nimi ylitse muiden” -kappaleesta muistan yhä useamman vuoden takaisesta kesäkonsertista. Kanttorillamme on niin upea ääni, että sitä kelpaa tulla kuuntelemaan kauempaakin!

Toivoisinkin, että lyhyempää kaavaa kokeiltaisiin myös muulloin kuin gospelmessussa. Nyt huomasin, että omat lapseni jaksoivat keskittyä noin 40 – 50 minuuttia. Sitten esikoinen sai luettua Raamattunsa ja alkoi odottaa lopun keksitarjoilua. Ja niin kuin tiedämme, odottavan aika on pitkä. (Ja odottavan lapsen äidin aika on ehkä vielä pitempi.) Kun kävimme ehtoollisella, lapset eivät malttaneet olla juoksematta takaisin paikoilleen, koska olivat istuneet paikallaan omasta mielestään tarpeeksi pitkään.

Siinä häpeillessäni omien lasteni riehakkuutta mieleeni nousivat Markuksen evankeliumin sanat: ”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: – Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10: 13–14.)

Jokaisen seurakuntalaisen mielestä on varmasti tärkeää, että myös lapset kokevat uskon asiat läheisiksi. Kysymys kuuluukin: mitä muutoksia olemme valmiita tekemään, jotta lapsiperheiden olisi helpompi osallistua messuun?