Fiktiivisen teologian monumentti

 

 

Yksi nykyiseen kulttuuriin iskostuneita perusajatuksia on, että Raamatun kirjoituksia ei pidetä historiallisesti luotettavina. Vasta esiintyminen jossakin muussa lähteessä tai arkeologian todistus vahvistaa Raamatun henkilön historiallisuuden. Nykyteologien vaikutuksesta tämä käsitys on levinnyt yleiseen historiantutkimukseen ja uskonnonopetukseen kouluissa. Samaan aikaan ihmiset ovat lisääntyvässä määrin taipuvaisia uskomaan kristinuskon historiaa vääristeleviä Da Vinci -koodin kaltaisia kyhäelmiä.

Sansa Neliöb. 14.11.-13.12. MJa

Jokin aika sitten ilmestyi emeritusprofessori Heikki Räisäsen teos Mitä varhaiset kristityt uskoivat. Kirjan perusajatus voidaan pelkistää yhteen väittämään: kristinusko ei syntynyt Jeesuksen ja apostolien vaikutuksesta, vaan heidän puheitaan ja kirjoituksiaan täydentäneiden ensimmäisen vuosisadan loppupuolella tai seuraavan alussa eläneiden varhaisten kristittyjen toimesta.

Tekijän suhde kohteeseensa on hivenen erikoinen. Hän on halunnut välttää aiheen lähestymistä kristinuskon sisäisestä näkökulmasta. Sen sijaan hän väittää edustavansa puolueetonta, kulttuurista ja uskontotieteellistä katsomusta. Hän on pyrkinyt erityisesti rikkomaan rajan kanonisten ja myöhemmin harhaoppisiksi katsottujen evankeliumien ja kirjoitusten välillä ja rakentamaan niiden pohjalta synteesiä.

Teoksen tavoite ilmoitetaan jo esipuheessa. Räisänen sanoo luonnostelevansa kokonaiskuvaa varhaisten kristittyjen ajatusmaailmasta. He ovat useimmiten varhaiskirkon lahkoihin kuuluneita henkilöitä, anonyymejä Syyriassa vaikuttaneita juutalaiskristittyjä tai kristinuskosta vaikutteita saaneita juutalaisia. Heidän kirjoituksiaanhan on tuskin lainkaan olemassa, joten tehtävän rajaus ”ajatusmaailmaan” on ymmärrettävä. Räisänen käyttää Uuden testamentin tutkimuksessa menetelmää, jossa tekstien alle luodaan kuvitteellinen historia. Tässä kirjoitelmassa yritän soveltaa Räisäseen samaa menetelmää, mitä hän käyttää apostoleihin, mennä hänen tekstiensä taakse, beyond his theology.

 

 

Historia näyttää olevan tutkijan käsissä notkeaa ainesta. Yleensä hän näyttää uskovan historiaan, mutta Uuden testamentin kohdalle siihen jää kuitenkin pimeä aukko. Sen sisältöön sovelletaan menetelmää, jota voitaisiin kutsua historian siirroksi.

Historiallis-kriittinen metodi on raamatuntutkimuksessa normaali menetelmä, jolla pyritään selvittämään menneisyyden tekstien alkuperää ja aitoutta. Se keksittiin jo 1800-luvulla. Yhdistettynä sellaiseen maailmankatsomukseen, joka sulkee Jumalan olemassaolon ja vaikutuksen historiassa pois laskuista, se tuottaa Raamatun tutkimuksessa absurdeja tuloksia, tarkoitushakuista teologiaa. Tekstien ajoitus määrää lopulta kristinuskon sisällön. Tai toisinpäin, haluttu sisältö saadaan muuttamalla ajoitusta.

 

Yleensä Uuden testamentin evankeliumien on ajateltu syntyneen 60- ja 70-luvulla. Eksegeettien radikaaliin vähemmistöön kuuluvan Räisäsen tutkimuksessa niiden syntyaikaa on siirretty noin puoli vuosisataa eteenpäin, jolloin vastuu sisällöstä siirtyy epämääräiselle ja anonyymille ”redaktorien” joukolle. Evankeliumien arvovalta romahtaa, kun niissä esiintyvät Jeesuksen sanat, jotka ylittävät juutalaisten rabbien opetukset tai valistusajan maailmankuvan, tuomitaan näiden toimittajien lisäyksiksi.

Tällöin myöskään apostolien kirjeet eivät voisi olla heidän kirjoittamiaan, koska niissä esiintyy lukuisia sellaisia näkökohtia, jotka poikkeavat modernin teologian tuotteistamasta kristinuskosta. Teos perustuu näihin jo 1800-luvulla esitettyihin hypoteeseihin. Historian lykkäyksellä saadaan aikaan, että varhaiskirkon aikaiset harhaoppiset palautetaan kunniaan pitämällä heidän puheenvuorojaan samanarvoisina Raamatun kanonisten tekstien kanssa.

Kuvaavaa tälle pyrkimykselle on Räisäsen kirjassa esiintyvä väite, jonka mukaan sanaa ”kristitty” ei olisi käytetty ennen ensimmäisen vuosisadan vaihdetta. Kuitenkin Apostolien teoissa kerrotaan, että opetuslapsia ruvettiin kutsumaan kristityiksi Antiokiassa jo ennen Apostolien kokousta 40-luvun lopussa. Väitteensä todentamiseksi Räisänen siirtää Apostolien tekojen syntyajan vuosisadan loppuun. Olisi aika merkillistä, jos tässä Luukkaan muuten historian tapahtumia tarkkaan noudattavassa teoksessa ei siinä tapauksessa kerrottaisi Neron vainoista ja Paavalin marttyyrikuolemasta.

Tämän uudelleen luodun Uuden testamentin ajoituksen Räisänen todistelee pelkillä arveluilla. ”Tutkimusta” johon hän vetoaa edustavat yleensä hänen lempioppilaittensa teokset, joihin hän enimmäkseen viittaa. Tutkimus on lopulta kuin antiikin monipäinen hirviö, jonka jokaisen katkaistun pään tilalle kasvaa uusi. Nurjan kulttuurin kristinuskonvastaiset itsepuolustusmekanismit toimivat niin, että Raamatun henkilöiden historiallisuus kyseenalaistetaan ja heidän sanomisensa siirretään haamukirjoittajien suuhun.

 

Myös Vanhaa testamenttia käsitellään samalla menetelmällä. On kuin Vanhan testamentille olisi asetettu sellainen etukäteisvaatimus, että kristinuskon sisältö olisi pitänyt antaa siinä jo alussa kokonaisuudessaan. Nyt kun Jumalan tahto ja tuleva pelastus tulee siinä vasta vähitellen ilmi, niin tehdään johtopäätös, että Vanha testamentti on vain Israelin kansan uskonnonhistoriallista kehitystä jälkikäteen valaiseva kirja. Tämän uskomuksen pohjalta ajatellaan, että Jumalan sana ei ole voinut vaikuttaa historiaan.

Historian suunta käännetään takaperoiseksi. Deuteronomiumissa, viidennessä Mooseksen kirjassa, on Mooseksen ”Kuule Israel” -puhe. Siinä Mooses viime töikseen antoi Israelin kansalle lupauksen, että Jumala siunaa sitä, jos se kuulee Herran ääntä. Mutta jos se ei kuule näitä sanoja, niin se viedään pois Jumalan sille antamasta ihanasta maasta ja hajotetaan kaikkien kansojen sekaan..

Nykyeksegetiikan mukaan tätä Mooseksen puhetta ei koskaan pidetty. Eikä myöskään lain kirjaa löydetty kuningas Joosian aikana temppelistä. Sen sijaan satoja vuosia myöhemmin oli Israelin kansan vaiheista johdeltu ns. deuteronominen historiankaavio. Joku ovela kirjanoppinut sepitti myöhemmin Mooseksen nimissä teoksen, johon oli kirjattu Israelin kansan siihenastisista kohtaloista johdeltu filosofia.

 Kysymys kuuluu, kumpi näistä on uskottavampaa. Ovatko Mooseksen antamat lupaukset ja varoitukset vaikuttaneet Israelin kansan historiaan vai ovatko Israelin kansan kokemat vaiheet saaneet sen kirjaamaan jälkikäteen Mooseksen suuhun nämä opetukset?

Jälkimmäinen päättely on looginen vain, jos ajatellaan, että ilmoitusta ei voi olla, koska Jumalaakaan ei ole. Siksi historiassa toteutunutta Raamatun sanaa on pidettävä vain historian tapahtumista tehtynä päättelynä, joka jälkeenpäin on pantu aikaisemmin eläneiden kirjoittajien teksteihin.

 

Uuden testamentin evankeliumien ajoituksen siirto on tarpeen Jeesuksen itseään koskevien väitteiden poistamiseksi. Jossakin eksegetiikan tuotekehitysverstaassa on päätetty, että Jeesus oli vain Nasaretilainen, joka erehtyi puheissaan ja oli ennustuksissaan riippuvainen inhimillisen tiedon vajavuudesta. Missään tapauksessa hän ei voinut olla Kristus saati sitten Jumalan Poika. Hän ei myöskään voinut puhua itsestään Ihmisen Poikana. Siitä avautuisi liian hurjia näkymiä tulevaisuuteen. Se ei olisikaan siinä, että ihmisen tajunnan sammuessa kaikki loppuu. Ihmisen Poika tulee Isänsä kirkkaudessa ja maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan.

Opetuslapset eivät olleet kristittyjä.  Kun Jeesuksen ylösnousemus tulkitaan vain opetuslasten näyksi tai kokemukseksi eikä taivaaseenastumisesta puhuta, niin syntynyttä uutta uskontoa kutsutaan vähätellen ”Jeesus-liikkeeksi”, siis inhimilliseksi uskonnolliseksi yritykseksi ilman yhteyttä Ylösnousseeseen Herraan. Lähetyskäskyäkään hän ei antanut, vaikka Roomassa oli seurakunta jo viisikymmenluvulla.

Siirtäessään kristinuskon synnyn vasta ensimmäisen vuosisadan loppuun tai seuraavan alkuun Räisänen joutuu merkillisen materiaalipulan eteen. Lopulta on kuitenkin turvauduttava apostolien kirjeiden ja evankeliumien valikoivaan referointiin. Evankeliumien ajoituksen siirtämistä perustellaan pelkillä arveluilla ilman argumentteja. Kristinuskon synnystä vastuulliseksi tässä prosessissa tulee epämääräinen ja anonyymi ryhmä syyrialaisia kristittyjä, ebioniittien lahko ja Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, jonka hän katsoo luoneen kokonaan uuden uskonnon.

 

Tekijältä jää yksi seikka huomaamatta. Kristinusko levisi Rooman valtakuntaan huomattavalla nopeudella huolimatta siitä, että sitä vastustivat niin juutalaiset kuin pakanat. Teoksen mukaan kristinusko olisi syntynyt vasta sukupolvea tai kahta myöhemmin, toisen sukupolven nerokkaiden ajatusten tuotteena, kun he kykenivät korjaamaan Jeesuksen vaatimattomat opetukset siihen suurenmoiseen ja ylittämättömään asuun, missä ne ovat nyt evankeliumeissa. Jos apostolit eivät olisi saarnanneet tätä kokonaista Uuden testamentin sanomaa, vaan sen alkumuotoa, josta ihmeet, ylösnousemus ja Kristuksen jumaluus puuttuivat, niin evankeliumin levittämisestä ei olisi tullut mitään.

Koko teoria, jonka mukaan Markus, Matteus, Luukas ja Johannes tai heidän oppilaansa korotetaan uskonnonperustajan asemaan, jolloin he tai heidän kirjurinsa olisivat korjanneet vaatimattoman galilealaisen rabbin opetuksia, niin että syntyi ”korkeauskonto”, on järjetön ja väärä. Lisäksi useimpien opetuslasten kokema marttyyrikuolema vahvistaa sen, että he eivät edustaneet itse laatimaansa uskontoa, jonka puolesta kukaan ei ole valmis heittämään henkeään.