Etiikan romahdus – ihmisyyden kumoaminen

 

Jatkan edellisessä blogissa aloitettua Budziszewskin kirjan referointia pyrkien valaisemaan sen avulla nykyistä menoa maassamme.

Julkisuudessa on tullut tavaksi leimata kristinuskon etiikasta kiinni pitäminen kivikautiseksi ajatteluksi. Näihin käsityksiin verrattuna Budziszewski opettaa luterilaisen katekismuksen mukaista etiikkaa. Hän osoittaa vakuuttavin esimerkein, että traditionaalinen Jumalan laki samastuu luonnonlakiin. Teoksessa käydään läpi kymmenen käskyä ja osoitetaan niiden palvelevan ihmisen ”rakennesuunnitelmaa”, siis luomisajatusta.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

Nykyisessä muotifilosofiassa on tullut vallitsevaksi luonnonlain klassisen näkemyksen moderni vääristymä, joka pääsi pinnalle valistuksessa. Luonnonoikeus on vääntynyt oikeudeksi olla tunnustamatta yleispätevää moraalilakia, josta kaikki oikeudet ovat riippuvaisia. Esimerkkinä siitä on USA:n korkeimman oikeuden julistus (1992), jonka mukaan jokaisella ihmisellä on ”oikeus määritellä oma käsityksensä olemassaolosta, tarkoituksesta, maailmankaikkeudesta ja ihmiselämän salaisuudesta.”

Kun luonnollinen laki on lähtenyt maallisten filosofien johdolla irtautumaan Jumalan laista, niin teologitkin ovat alkaneet tehdä pesäeroa ilmoitetusta laista jääden taas jälkijunaan. Analyyttiset filosofit ovat jo kauan sitten irtautuneet luonnonlaistakin ja leimanneet sen illuusioksi, jonka syntyyn vaikuttavat ainoastaan biologiset tekijät. Moraali olisi ainoastaan sopeutuma, joka on syntynyt palvelemaan lisääntymistämme. Ihmisyys muuttuu luomisen hylkäämisen myötä vain osaksi evoluutiota, jolla ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusperää. Niinpä esimerkiksi eläintieteilijä Richard Dawkins väittää ihmisten olevan biologisesti ohjailtuja eloonjäämisrobotteja.
Budziszewski osoittaa, että luomisuskon hylkääminen merkitsee samalla etiikan pohjan romahtamista. ”Jos maailmankaikkeus ei ole Jumalan luomistyötä, en ole kenellekään mitään velkaa siitä, että elän maailmassa.” Silloin maailmankaikkeudella ei myöskään ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta. Näiden käsitysten omaksuminen johtaa lopulta ihmisyyden kumoamiseen.

Eläimellistämisen seuraukset

Luonnonlain hylkäämisen viimeinen vaihe on luonnollisesta laista poikkeavan toiminnan muuttaminen ihmisoikeuksiksi tyyliin: ihmisellä täytyy olla oikeus omaan elämäänsä ja ruumiiseensa. Tällä ihmiskuvan muutoksella on järisyttäviä seurauksia etiikkaan. Abortti ja eutanasia tehdään luvallisiksi. Sukupuolten erilaisuus suhteellistetaan. Homoseksualismi nostetaan hyljeksitystä asemasta kulttuurin keskiöön. Eläinten ja ihmisten oikeudet käsitetään samanveroisiksi.

Ihmisyys Jumalan kuvana hylätään ja uskontunnustuksiin kiteytetty kristinuskon sisältö saatetaan menneen maailman taikauskojen joukkoon. Tästä näkökulmasta kristinuskon opista kiinni pitävät kristityt, jotka eivät suostu ”uuteen”, ovat fundamentalistisia äärikristittyjä, apulaisoikeuskanslerinkin mielestä lainsuojatonta riistaa.

Filosofien irtautuminen luonnonlaista on sikäli kohtalokasta, että sen seurauksena myös yhteiskunnan toteuttama ”positiivinen oikeus” eli lainsäädäntö alkaa horjua ja sitä aletaan rakentaa klassisesta luonnonoikeudesta irronneelle perustalle. Näinhän osittain on jo käymässä, kun esimerkiksi homoutta yritetään selittää ihmisoikeudeksi, vaikka sitä ei ole sellaiseksi hyväksytty esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa vuodelta 1948. Uusia ”ihmisoikeuksia” jonottaa nurkan takana: eutanasia, moniavioisuus ja ihmisen biologisen perimän manipulointi.

Paholaiset valloilleen
Nykykulttuurin yritys kumota luonnonlaki uhkaa päästää paholaiset valloilleen. Jos ihmisyytemme ei ole Jumalan luomistyötä, onko mitään syytä säilyttää tätä ihmisyyttä tai vastustaa sen kumoamista.

Niinpä nykyisten filosofien ja ateistien kärkijoukkio kannattaakin avoimesti kaikkia elämän pyhyyden vastaisia toimia, kuten abortteja, yrityksiä kloonata ihmistä ja luoda uusia lajeja sikiönalkioita muuntelemalla sekä eutanasiaa. Tästä ajattelusta ei ole pitkä matka toiseenkaan suuntaan, tarkoituksettomien yksilöiden eliminoimiseen. ”Nykyihminen ei halua luodun vapautta vaan Luojan vapauden – emme vapautta olla hyvä, vaan vapauden määrätä, mikä on hyvää.”
Ajankohtainen on Budziszewskin päättely homoseksuaalisuudesta ja pedofiliasta: ”Häiriintynyttä seksuaalisuutta edustavat liikkeet eivät voi tyytyä siihen, että niitä suvaitaan, vaan niiden täytyy levittää propagandaa, hankkia kannattajia ja käännyttää.” Syynä ei ole se, että he kärsisivät seksuaalisesta puutteesta. ”He kärsivät sosiaalisesta puutteesta, koska heidät on erotettu jokapäiväisen elämän siteistä. He haluavat kuulua joukkoon sellaisina kuin ovat… Yhteiskunnan täytyy tehdä sovinto heidän kanssaan. Ihmiselämän muoto täytyy muuttaa. Kaikki normaalin seksuaalisuuden oletukset täytyy hajottaa: avioliitto, perhe, viattomuus, puhtaus, lapset – kaikki täytyy kyseenalaistaa.”

Näissä kysymyksissä on meidän maassamme havaittavissa kehitys, jossa homouden arviointi on kääntynyt ylösalaisin. Väittelyä käydään sillä tasolla, kumpi on pahempaa, sen harjoittaminen vai vastustaminen. Kristikunnan kanta homoudesta syntinä on nyt nimetty homofobiaksi, vähemmistöjen syrjinnäksi ja ihmisoikeuksien sorroksi. Kun on kyse Jumalan sanan ja luomistyön vastaisesta asiasta, perään antaminen merkitsee tinkimistä itse elämän pyhyydestä.

Luonnonlaki ja omatunto

Budziszewski käyttää valaisevaa esimerkkiä omantunnon toiminnasta. Sillä on kolme muotoa. Varoittavassa muodossaan se tekee ihmisen tietoiseksi moraalisen vääryyden vaarasta. Syyttävässä muodossa se syyttää jo tehdystä vääryydestä aiheuttaen katumuksen. Aina ei tunneta katumusta, mutta syntyy objektiivinen tarve tunnustaa, hyvittää, sovittaa ja oikeuttaa teko. Mikäli näin ei tehdä, omatunto alkaa toimia rankaisevassa muodossaan.

Omantunnon toimintaa voi siten verrata kolmeen ammattiin: opettajaan, tuomariin ja teloittajaan. Ensiksi se toimii opettajan tavoin. Mikäli ihminen ei tahdo seurata näitä opetuksia, hän joutuu kohtaamaan omantunnon syyttäjänä. Sielu joutuu perehtymään tuomarin laatimaan syytekirjelmään. Jos siihen ei huvita tutustua, ihminen joutuu väistämättä kohtaamaan omantunnon kolmannen muodon ja tulee teilatuksi. Tässä yhteydessä Budziszewski puhuu ”lain raivottariksi” kutsumistaan tekijöistä, jotka alkavat kurittaa synnintekijää.

Kyseessä ei ole mikään primitiivinen kosto, vaan itse todellisuus nousee synnintekijää vastaan ja horjuttaa hänet tasapainosta. Meidän kulttuurimme on sellainen, että vaikka se ei pidä Jumalan käskyjä velvoittavina ja ihannoi kaikenlaista rajojen rikkomista, se käy julkisuuden kaikella raivolla jokaisen väärin tehneen tunnetun henkilön kimppuun, oli hän sitten syyllistynyt dopingiin, lahjuksiin, aviorikokseen tai todistuksen väärentämiseen.

Tämäkin omantunnon toiminnan muoto, jossa ihminen jätetään paatuneena oman onnensa nojaan, palvelee itse asiassa ihmisen rakennesuunnitelmaa. Ihminen jätetään Saatanan haltuun, että hän pelastuisi. Budziszewski viittaa G. K. Chestertonin ajatukseen: ”Ihmiset pystyvät pitämään tietyn hyvyyden tason, mutta kukaan ei ole koskaan onnistunut säilyttämään yhtä tiettyä pahuuden tasoa. Se tie vie alas ja alas. Et voi oikeuttaa yhtä pahuutta ja olettaa muiden pysyvän paikoillaan. ”
”Näin ihmisestä tulee sekä pahempi että tyhmempi: pahempi, koska hänen käyttäytymisensä tulee pahemmaksi; tyhmempi, koska hän kertoo itselleen enemmän valheita. Jos kaikki menee hyvin, lopulta hän on niin kurjassa kunnossa että hänen on joko mentävä itseensä tai palattava Jumalan luo.”

Kirkko ja omatunto

Kyseisellä omantunnon toiminnan kuvauksella on myös oma analogiansa kirkon piirissä. Jos kirkossa ei seurata Jumalan sanan mukaista opetusta, niin tämä omantunnon kolmen muodon toiminta toteutuu omalla tavallaan kirkon kokonaisuudessa. Kun Jumalan sanaa ei opeteta tai sen opetusta ei kuulla, se kohdataan syyttävässä muodossa. Jos sen nuhteista ei välitetä, sana kohdataan sen rankaisevassa muodossa.

Kirkossa toimitaan usein niin, että sen jäsenyyttä pidetään tärkeämpänä kuin Jumalan sanan mukaista opetusta jossain polttavassa kysymyksessä. Näin kuvitellaan ihmisten pysyvän kirkon jäseninä, jolloin heille voidaan opettaa sitten muita tärkeyksiä. Silloin käy juuri päinvastoin kuin luullaan. Kirkossa ei voida sallia yhtä pahuutta ja kuvitella, että kokonaisuus säilyisi paikoillaan. Seuraa väistämätön alamäki.

Suomeen tuli 60-luvun lopulla seksuaalisen vallankumouksen aalto. Aborttien vapautuminen, ehkäisypillerien keksiminen, avoliittojen yleistyminen, seksuaalisen vapauden huuma, nämä kaikki loivat ajattelutavan, jonka mukaan teko tulee luvalliseksi, jos seuraukset poistetaan. Kirkko säikähti tätä virtausta peläten joutuvansa kansan epäsuosioon. Sen vuoksi ei haluttu paneutua vakavasti näihin kysymyksiin, vaan niihin suhtauduttiin kuin murrosikäisen nuoren kapinaan ”kyllä se siitä ohi menee” -mentaliteetilla. Kirkko rupesi varoittamisen sijasta ”hoitamaan” seurauksia.
Seuraamusetiikka johti kuitenkin avoliittojen ja avioerojen yleistymiseen ja ennen pitkää tilanteeseen, jossa yhä useammat lapset jäivät vaille toista vanhempaa, oikeaa vanhempaa tai molempia. Syntymättä jäänyt sukupolvi sai aikaan sen, että väestöpyramidi muuttui sfinksin pään kaltaiseksi.

Sfinksin kaula uhkaa nyt katketa, kun seksuaalisen vapauden, aborttien ja avioerojen takia harvennut sukupolvi ei kykene enää hoitamaan eikä ylläpitämään eläkeikään päässyttä vapaan seksin sukupolvea. Huostaanotot ja nuorison syrjäytyminen lisäävät fyysisten ja taloudellisten resurssien puutetta vanhusten hoidossa ja aikaansaavat spekulointia kuolinpillerien jakamisesta vanhuksille.

Näissä asioissa kävi juuri niin, että yhden pahuuden oikeuttaminen ei pysähtynyt siihen, vaan sysäsi koko sukupuolielämän tapakulttuurin sekasortoon, jolle ei loppua näy. Nyt elävän sukupolven edessä väikkyvät jo kokonaan uudenlaiset näkymät sukupuolielämän luomisessa asetettujen rajojen ylittämisestä.

Kirkko on yhä selvemmin joutumassa yhteiskunnallisten ”raivottarien” ohjaukseen. Ne horjuttavat sen pois tasapainosta. Sen toiminta alkaa hakea muotoja, joissa tehdään hyvää ’etsi Deus non daretur’ -periaatteella (vaikka Jumalaa ei olisikaan). Lähetystyön ja evankeliumin julistamisen sijasta keskitytään maailman parantamiseen, kansainväliseen apuun ja uuden ihmiskuvan levittämiseen. Jumalan sanan ja siihen sidotun omantunnon hylkääminen on ajanut kirkon ensi kerran historiansa aikana sen kysymyksen eteen, lakkaako se olemasta.