Elämäni rikkaruohot

 

Puutarha oli ollut pitkään vailla rakkautta. Ainakin sellaista arkipäivän rakkautta, joka pitää siitä aktiivisesti huolta. Se ei enimmäkseen ole ongelma, sillä suurin osa tontista on todellakin puu-tarhaa, eli itsensä hoitavaa mäntykangasta. Mutta se osa, jota ihmisen käsi on joskus muokannut, oli saanut olla pitkään oman onnensa nojassa.

Niinpä tänä alkusyksynä olemme viettäneet pitkään aikaa nyppien rikkaruohoja. Niitä on kaikkialla: etupihalla sepelin seassa, villinä heinäviidakkona kukkapenkeissä, takapihan kivipenkereen lomassa, talon seinänvierillä, kulkuteillä ja kulkuesteenä leikkimökin edessä. Niistä on tullut melko vaikuttava ilmiö. Leikkimökin vieressä kasvaa polvenkorkuinen koivikko, kivipenkereessä rehottaa vihreänä utuna kortetta, takapihan mehikasvipuutarha on hukkunut vesiheinän sekaan ja tosiaan, siellä etupihan kukkapenkeissä lainehtii jotain epäilyttävästi kaislan näköistä heinää pitkänä keinuvana mättäikkönä.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Kaikesta tästä eroon pääseminen ei taida kuitenkaan olla pelkkää sunnuntaipuuhastelua. Pitkällisen taistelun jälkeen olemme raivanneet esiin lämpäreitä pihasta, ja jo nyt uusi kasvusto heiniä yrittää kurkottaa päänsä esiin istutuksista. Ilmeisesti Poikakin on jo alkanut sisäistää, mitä tapahtuu, sillä hän pyypertää sujuvasti kukkapenkkiin ja nyppii kaikennäköisiä kasvustoja avuliaasti pois. Hitaasti pihalle kertyy kasoittain koivunvesoja, ja silti niitä vielä riittää. Alan aavistella, että tästä tulee pitkä ja sinnikäs taisto. Tätä pihaa pitää sitkeästi rakastaa, että se saadaan kaiken ylimääräisen alta esiin.

Siinä vesiheinää nyhtäessäni tulin tavoilleni uskollisena ajatelleeksi sitä, että vertauskuva se on tämäkin. Samoin pitäisi ihmissielua sitkeästi rakastaa, että sen saisi kaiken ylimääräisen alta esiin.

Sillä eikö niin ole? Jos pihan jättää hoitamatta, on liian kiireinen tai liian välinpitämätön tai laiska katsoakseen, mitä siellä kasvaa, alkavat kaikennäköiset nopeimmat ja sitkeimmät heinät syödä alaa kaikelta siltä, mitä sinne on yrittänyt istuttaa. Ja ihmissielu ja mieli tuntuu olevan samanlainen: sitä on hoidettava, kultivoitava ja kasvatettava, että se kasvaisi oikeaan suuntaan. Oman onnensa nojaan jätettynä sen ottaa valtaansa luonto, eikä se kaikilta puoliltaan ole hyvä ja kaunis. Ei yksikään lapsi kasva kokonaiseksi ihmiseksi ilman ohjausta, mutta liian usein ihmiset aikuiseksi kasvettuaan jättävät itsensä oman onnensa nojaan.

Sitä tulee eläneeksi vuosia ilman että käy katsomassa jotakin sielunsa nurkkaa, kulkee kiireessä sen läpi eikä tahdo edes nähdä, mitä siellä kasvaa, koska tietää, että kaiken läpikäymisessä olisi kohtuuton vaiva ja just nyt ei ole aikaa, ei jaksa eikä kykene.

Tämä rikkaruohojen nyppiminen on siksi tuntunut sielun ja mielen hoidon pikakurssilta. En väitä, että sen hallitsisin. Mutta olen tullut ajatelleeksi, että ehkä nämä asiat pätevät ihmiseenkin:

1) Ellei ole perehtynyt asiaan, on vaikea sanoa, mikä on rikkaruoho ja mikä ei. Mennessään ensimmäistä kertaa kitkemään kukkapenkkiä saattaa joutua hämilleen. Mikä näistä pitäisi ottaa pois ja mikä ei? Joku täällä tukehduttaa kasvun, mutta mikä se on? Silmään jokin vaarallinen saattaa näyttää kauniilta. Omaa mieltäänkään ei tunne eikä sen kasvustoa hallitse. Ehkä joskus tarvitaan asiantuntija-apua: kasvikirja tai mielen hortonomi.

2) Mitä pidemmälle tilanteen päästää, sitä vaikeampaa rikkaruohoista on päästä eroon. Jos ne kasvavat täyteen mittaan, ne tekevät siemenen, ja pian niitä on moninkerroin enemmän – ja seuraavana vuonna nekin tekevät siemenen. Unohtamalla asia paisuu moninkertaiseksi, ja lopulta vitsaus voi olla niin suuri, ettei siitä omin neuvoin selviä.

3) On rikkaruohoja, jotka kasvattavat hennot pintajuuret ja lähtevät kevyellä nykäisyllä. Sitten on rikkaruohoja, jotka tunkevat juurensa syvään ja takertuvat maahan kaikin voimin. Usein nämä ovat niitä, jotka lisääntyvät pienestäkin juuren palasesta. Aina ei auta, että saa maan päällisen kasvin pois; juurikin on kaivettava maasta irti, ja joskus siihen tarvitaan lapiota. Vaivannäkö on suurempi, kolhaisu syvempi ja työ hitaampaa, mutta pelkkä pintamaan siistiminen on vain ongelman piilottelua. 

4) Joskus rikkaruoho on kasvi, joka on sinänsä ihan kunnollinen. Ruohikkoheinä kukkapenkissä vie voiman kukkivilta kukilta. Kyse on siitä, mikä on kaiken oikea paikka ja tila. Sinänsä hyviäkin asioita on joskus rajoitettava.

5) On kuitenkin luvallista jättää orvokkeja kulkutielle, jos ne ovat siinä kauniita ja ilahduttavia.

6) Joskus tilanne on niin paha, ettei pelkkä kasvien kitkeminen riitä. On vaihdettava koko maa. Jos kasveja on liikaa, jos multa on yhtä juuripaakkua, jos voimat eivät riitä yksittäisten kasvien nyppimiseen, on lapioitava koko multa pois – tai tilattava kaivinkone. Kipu saattaa sokaista ja työ uuvuttaa, mutta vasta silloin tilaa saa se sisäinen maailma, jolla on ensisijaisesti oltava lupa kasvaa.

7) On rikkaruohoja, joista on käytännössä mahdotonta päästä eroon. Lupiini riivaa usein koko lähiötä, ukonputki ei kuole millään. Joiltakin asioita on viisasta suojella itsensä jo etukäteen, valvoa pieniäkin taimia, tarttua niihin heti.

Mitä nämä rikkaruohot sitten ovat? Sitäkin olen kukkapenkissä miettinyt. Mitä minussa kasvaa sellaista, joka vie tilaa siltä, millaiseksi tämän sisäisen pihamaan pitäisi päästä? Ainakin pelkoja löytyy, huolia, vääriä käsityksiä itsestä, ennakkoluuloja minusta ja muista, turhia kiintymyksen kohteita, kaikenlaista turhaa, mihin sydän on kiinnittynyt. Siitä siinä kai on kyse. Sydän on kasvanut kiinni sellaiseen joka imee siitä voimaa – tai sydämeen on kasvanut kiinni sellaista joka imee siitä voimaa, estää keskittymään olennaiseen, harhauttaa ja vie katseen pois tärkeimmästä.

Haluttomuus mennä, katsoa ja nähdä, mikä asioiden tila on, on ihmisen yksi suuri vitsaus. Haluttomuus ottaa selvää. Kirjailija John Eldredge puhuu tästä: siitä, miten sitä ei useinkaan halua tarkistaa auton öljyjä kun epäilee että moottori on ehkä jo pitkään ollut kuivilla tai ei halua langata hampaitaan koska tietää, millainen tulehdus ikenissä on. Haluttomuus tarttua asioihin, kun ne ovat pielessä, on ihmisen yksi suuri vitsaus. Haluttomuus kitkeä puutarhaa, kun jokin on ottamassa sen valtaansa.

Niin. Ohdakkeisesta maasta se puhui se Mestarikin. Ja siemenistä tien ohessa, ja ohuella kallioisella maalla. Siitä, että ihmisen sisäistä maata pitää vaalia ja hoitaa, että se tuottaisi hedelmän.

Kuka sata, kuka kuusikymmentä, kuka kolmekymmentä jyvää.

 
Dei, artikkeliban.(2) 30.6.- MJa