Dosentti Mikko K. Heikkilä: Kirkon tulevaisuuden kohtalonkysymyksistä

Onko kirkko kriisissä, ja jos on, niin mikä sen aiheuttaa? Kysymys on ajankohtainen, joskaan perusasetelma ei sinällään ole uusi, sillä kysymys siitä, onko usko Herraan (<< lat. Dominus < kr. Kýrios ”Isäntä” < hepr. Adonai JHWH (= Jaχoweχ(?) > kr. Iao, Iabe) tsaba’oth ”Herrani Joukkojen olevoittaja”) kriisissä, ei ole 50 tai 500 vuotta vanha vaan pitkälti yli 2500 vuotta vanha. Vaikka juutalais-kristillisen uskonnon monituhatvuotisen historian aikana ”kaikkea” on jo koettu, kyllä kristinusko ja sitä kautta Kristuksen kirkko on nyt 2000-luvulla jKr. kaksituhatvuotisen historiansa suurimman haasteen edessä. Haasteen nimi on ateismi, joka syntyi monoteismistä, kun Jumalan suuremmaksi kunniaksi harjoitetussa epäjumalien vastaisessa taistelussa epäjumalien joukkoon joutui lopulta viimeinenkin, se ainoana aitona pidetty jumala ja kun Jumalan kuvaamisen sallivan kristikunnan piirissä tehdyissä taideteoksissa kuvattua parrakasta setää ei löytynytkään pilvien päältä luomakunnan ihmeiden tutkimuksen edistyessä. ”Viholliset ovat oman talon väkeä” (Matt. 10:36; jo Miika 7:6). Usko täydellisen Jumalan kaltaisuuteen antoi ihmiselle arvon, syntiinlankeemus erotti pahan hyvästä synnyttäen ihmistä eläimistä erottavan moraalin, mutta ihmisen asettaminen kaiken mittariksi karkotti lopulta Jumalan (vrt. Jer. 31:37 (VT 1933)).

Sen suurin uhka on se, että kasvava osa nykyihmisistä ‒ papisto mukaan lukien ‒ ei usko mihinkään jumalaan vaan ihmisen kaikkivoipaisuuteen.

Viime vuosikymmeninä paljon ja nopeasti muuttunut evankelis-luterilainen kirkko ei kaadu suvaitsemattomuuteen eikä suvaitsevaisuuteen. Kumpikaan ei kuitenkaan myöskään pelasta sitä. Sen suurin uhka on se, että kasvava osa nykyihmisistä ‒ papisto mukaan lukien ‒ ei usko mihinkään jumalaan vaan ihmisen kaikkivoipaisuuteen. (Edelleenkään yksikään ihminen ei tosin ole olemassa omaa ansiotaan eikä päätä siitä, että viimeisimmän sydämenlyönnin jälkeen tulee taas uusi. Olemisemme on siis lahja.) Jyrkässä liberaaliteologiassa jumala voi olla esim. turvallinen mieli siitä tiedosta, että maailmankaikkeuden ohi et putoa. Sellainen ”jumala” ei kuule, ei näe, ei varjele eikä pelasta. Kristinuskon nopeasti leviävää kevytmuotoa, yhteiskuntakriitikko-Jeesuksen inspiroimaa ateistista filosofiaa ‒ keskiössään ihmisusko ja lemmenleikki ‒ ei voi uskottavasti julistaa teistisenä uskontona. Papin oman uskon tilan kyllä huomaa. Papiston ateistisoituessa henki katoaa kirkosta. Ja hengen lähdettyä hajoaa viipeellä myös se telttamaja. Siinä eivät jalkapuuhun kahliutumiset ja riettaat kabareet auta.

Mitä tämän päivän kirkko sitten eniten tarvitsee? Huippuälykkäitä, esiintymiskykyisiä ja itsensä likoon laittavia, aidosti Mooseksen, Daavidin, Jesajan, Jeesuksen ja Paavalin Jumalaan, Isään, uskovia naisia ja miehiä, jotka kykenevät argumentoimaan suurelle yleisölle ja ateistiselle valtamedialle mm. seuraavat asiat: 1) jumalaan (~ kaikkein suurin tietoisuus, tahto ja voima sekä ensimmäinen ja viimeinen syy) uskominen ei ole vanhanaikaista kuten julkisuudessa usein väitetään, 2) ateistinen(kaan) maailmankatsomus ei ole vaaraton, sillä siinä kaikki on suhteellista, ja silloin mm. hyvyys ja pahuus ovat mielipideasioita, 3) Raamatussa on puhtaan naturalistisestikin tarkasteltuna paljon tietämystä ja suurta ajatonta viisautta, 4) persoonallisen Jumalan olemassaolo on täysin mahdollista: kuinka tiedoton ja tahdoton atomimuodostelma olisi valinnut säilymiskeinokseen itsensä kopioimisen? Keinon valinta on päämäärällistä toimintaa, joka edellyttää sekä tietoisuutta että tahtoa, joita elottomalla aineella ei ole, ellei sitten kaikki aine ole elävää ja koko maailmankaikkeus suuren hengen keho. Yhtä kaikki molemmissa tapauksissa ateistinen maailmanselitys (= ei ihmistä mahtavampaa tietoista ja tahtoista oliota) saa tyrmäysiskun.

Kirkon pitäisi haastaa ateismista johtuvaa näkemystä, että totuuksia on kussakin asiassa monta ja että kaikki on keskenään yhtä arvokasta, paitsi sen sanominen, että ei ole. Äärimmilleen viety relativismi, jossa mikä tahansa voi olla mitä tahansa, uhkaa paitsi uskontoa myös tiedettä. Totalitaristisia pyrkimyksiä se sen sijaan suosii. Tulisi myös kertoa, että joidenkin ateistien ajatus maailmankaikkeuksia luonnonlakeineen ”työkseen” luovasta ikuisesta oliosta on varsin lähellä juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kaikkivaltiaan jumalan käsitettä. Ainoa, tosin merkittävä, ero on siinä, onko tapahtumilla merkitystä.

Kirkko toimii Mestarinsa käskyä vastaan, jos se antaa itseensä kielteisesti suhtautuvien tahojen päättää näkemyksistään. Pitäisi aina tarpeen vaatiessa uskaltaa uida vastavirtaan kuin lisääntymään pyrkivä lohi eikä ajelehtia virran mukana kuin sulava jäävuori. Jeesus ei kriittisimpienkään raamatuntutkijoiden mukaan sanonut, että jos koette minun (oppini) takia vastustusta, pyytäkää anteeksi mielensäpahoittajilta ja luvatkaa muuttaa mielenne ja tapanne. Ymmärrän toki, että kyse on tappioiden minimoinnista; seurataan, mitä somekans … eikun Jumala on mistäkin asiasta mieltä. Vox populi, vox Dei.

En tässä yhteydessä kirjoita akateemisesta raamatuntutkimuksesta kuin sen, että sitä joskus rasittaa ilmiö, jota kutsun ateismin ja teismin taakaksi. Tieteellisen raamatuntutkimuksen lähtöasetelman tulisi nähdäkseni aina olla ontologisesti agnostinen, jolloin tutkimusta ohjaavia ennakko-oletuksia on vähiten.

Dosentti Mikko K. Heikkilä

Tampere