”Blogijäähy” johti huhuihin sensuroinnista

 

Tiistaina 14. huhtikuuta julkaisin kahvitunnin alkaessa Seurakuntalainen.fi:ssa blogitekstini Avioliittokampanjan sisältö ei vakuuta.

Keskiviikkoaamuna 15. helmikuuta päädyin laittamaan tekstin näkymättömäksi. Ajattelin, että katson vaalit ja rikastan tekstiä seuraavaksi maanantaiksi analyysilla uudesta eduskunnasta. Kuten ehkä vielä hatarasti muistamme, viime viikolla elimme aivan erilaista aikaa kuin nyt.

Pipliaseura Neliöb. 8.-14.4.

Ruksin pompulan julkaisujärjestelmässä ja bling, teksti lakkasi näkymästä sivustolla.

Samalla käynnistyi tapahtumaketju, joka olisi pitänyt kenties osata ennakoida, mutta joka kuitenkin pääsi yllättämään.

Vaikka mediantekijät saavat säännöllisesti kuulla sadoista, jopa tuhansista klikkauksista sivustoilla ja lukevat ne muutamat kommentit, joita nettitekstien perässä parhaimmillaan on, tuntuu silti usein siltä, että ”ei näitä juttuja oikeasti lue kukaan”. Jutun klikkaaminen näkymättömiin ei siis tunnu isolta asialta – tuskin sitä kukaan huomaisi.

Viime viikolla kävi ilmi, että kyllä huomaa – ainakin jos aihe on polttava ja näkökulma tavanomaisesta poikkeava. Muutaman tunnin sisällä aloin saada kavereilta facebook-viestejä, joissa valitettiin bugista: bloginitekstini ei avaudu seurakuntalaisessa ja ruudulle tulee virheilmoitus.

Kului vielä muutama tunti ja ensimmäiset epäilyt Seurakuntalainen.fi:n tekemästä sensuroinnista alkoivat näkyä sosiaalisessa mediassa. En ollut huolissani, enkä nähnyt hyväksi oikoa kaikkia epäilyjä. Asia varmasti menisi ohi itsestään ja siihen palattaisiin nyt kuluvalla viikolla, kuten olin suunnitellut.

Jo torstaina sensuurihuhut alkoivat kuitenkin saada sellaiset mittasuhteet, että oli pakko reagoida. Myös Seurakuntalainen.fi:n toimitus (joka ei siis kontrolloi tai paimenna blogisteja) alkoi saada syytösviestejä sensuroinnista.

Viesteissä epäiltiin, että bloggaukseni oli ollut liian rankkaa luettavaa Aito avioliitto -väelle, Seurakuntalainen.fi:lle tai helluntailaisille. Sähköpostiini alkoi tulla myötätuntoisia viestejä: kirjoitukseni oli ollut liian rohkea, ja olin joutunut sensuurin uhriksi tai pakotetuksi itse poistamaan tekstin.

Jotkut löysivät postaukseni palvelimilta ja sananvapauden sankareina julkaisivat sen omilla sivuillaan tai facebook-seinällään. Sensurointipuheet muuttuivat epäilyistä toteamuksiksi. Tämähän tiedettiin, kristityt eivät kestä eriäviä mielipiteitä. Myös kotimaa24:n toimitus otti minuun yhteyttä, uutisaihe mielessään.

Päätin, etten laita kuitenkaan tekstiä saman tien uudelleen näkyviin alkuperäiselle paikalleen, koska se vaikuttaisi oudolta. Toisaalta kaikki toimenpiteet tai toimenpiteettömyys tuntuivat huonoilta ideoilta. Kun mylly lähtee liikkeelle, sitä oli mahdotonta pysäyttää.

Toisaalta tiesin, että ”blogigate” oli lopulta pikkujuttu, myrsky teekupposessa. Ainoastaan asianosaisten silmissä se sai suuret mittasuhteet. Rauhoittelin loppuviikosta vain räväkimpiä blogeja ja viestiketjuja, ettei kyse ollut sensuroinnista. Moni tuntui olevan pettynyt – kuviohan olisi ollut varsin herkullinen.

Alkuperäinen bloggaukseni muutamalla vaalien jälkeisellä päivityksellä ryyditettynä julkaistiin uudelleen maanantaina – oman alkuperäisen ajatukseni mukaisesti. Keskustelu itse aiheesta jatkuu, mutta toivon sensurointipuheiden jo vaikenevan.

– –

Blogigate synnytti kuitenkin sivutuotteena ajatuksia bloggarin oikeuksista ja velvollisuuksista.

1) Blogi ei ole lehti. Blogi on erilainen median muoto kuin varsinainen toimitettu julkaisu, esimerkiksi sanomalehti tai tv-lähetys.
Blogitekstit ovat kirjoittajansa vapaamuotoista tuotantoa ja hän voi niitä muokata. Muokkauksista, viilailuista ja tarkennuksista on tietysti tarkoituksenmukaista mainita tekstin yhteydessä.

2) Blogisti kantaa itse vastuun teksteistään. Verkkolehtien toimitukset eivät pääsääntöisesti puutu blogistien teksteihin. Blogit ovat journalistinen ”vapaavyöhyke”, jossa on mahdollista tuoda esiin julkaisujen toimitetusta sisällöstä poikkeavia aiheita ja näkökulmia. Julkaisujen ei voi olettaa jakavan blogistin näkemyksiä.

3) Oikeus perua puheensa – tai tehdä niistä näkymättömiä. Blogistilla on oikeus poistaa tekstinsä verkosta. Hän ei ole siinä mielessä tilivelvollinen yleisölle, että sillä olisi oikeus vaatia blogistia säilyttämään hengentuotteensa hamaan ainaisuuteen.

En osannut olla hirveän iloinen siitä, että bloggaukseni kaivettiin palvelimilta ja julkaistiin toisissa paikoissa. Kukaan julkaisijoista ei kysynyt minulta mitään. Yhteystietoni olisivat olleet saatavissa googlaamalla.

Asia on jo tietysti unohtunut, mutta ajattelin, että pieni tilannekuvaus lienee silti paikallaan.

Tarinan opetus: jos haluat bloggauksellesi huomiota, huolehdi, että joku (esim. sinä itse) sensuroi sen. 🙂