Avioliittokampanjan sisältö ei vakuuta

 

(Tämä bloggaus oli pois näkyvistä viime keskiviikosta alkaen. Kommentoin tulevana keskiviikkona uudessa tekstissä blogitekstin katoamisesta seurannutta keskustelua.)

Ei ole olemassa täydellisiä hankkeita, ei edes kristillisiä – saati kristillis-poliittisia – hankkeita. Ruodin tässä blogissa Aito avioliitto -kampanjaa.

israelpvt

Allekirjoitin viime viikolla Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, koska kannatan sen tavoitetta. Täysiä pisteitä en silti hankkeelle anna.

Politiikan kentällä tilanteet pitää tietysti katsoa loppuun saakka. Kansalaisaloitteesta on tehty vahva vaikuttamisen instrumentti, ja ei-toivottua, läpi mennyttä kansalaisaloitetta ei käytännössä voi yrittää torjua kuin uudella kansalaisaloitteella.

Siinä, että uudelle eduskunnalle luovutetaan uusi kansalaisaloite, ei ole mitään ihmeellistä. Eriaiheisia aloitteita ja vasta-aloitteita tultaneen näkemään tulevaisuudessakin.

Tämä erä katsotaan nyt loppuun asti. Poliittisissa hankkeissa on käytettävä kaikki käytettävissä olevat keinot. Sitä, että edustaa vähemmistöä, ei tule säikähtää. Muutkin vähemmistöt ajavat omia hankkeitaan enemmistön tunteita murehtimatta. Jos katsoo olevansa oikealla asialla – kaikkien kannalta – ei ole syytä laittaa päätä pensaaseen tai olla liian hyvä häviäjä.

Sen kysymyksen soisin silti hankkeen aktiivien mielessä käyvän, että mitä he olettavat tapahtuvan jatkossa? Mikäli kävisikin niin, että tuleva eduskunta on historiallisen konservatiivinen ja Aito avioliitto -kansalaisaloite johtaisi sukupuolineutraalin avioliittolain pysäyttämiseen, lienee turha kuvitella, ettei jo samana iltana koottaisi uutta Tahdon-aloitetta.
Hallitusohjelmaan sukupuolineutraali avioliittolaki etenisi varmastikin viimeistään vuonna 2019.

Pidän itse asiassa melko optimistisena jo sitä ajatusta, että nyt koottava kansalaisaloite johtaisi hyväksytyn lain pysähtymiseen. Ilmapiiri asian ympärillä on muuttunut. Keskustan johto ei ole luvannut enää hidastaa tai vaikeuttaa lain etenemistä. Timo Soini tuskin enää haluaa sitoa omaa joukkoaan asiassa. Perussuomalaisten vaaliohjelmassa ei ole avioliitosta mitään mainintaa – ainakaan siihen hän ei siis voi eduskuntaryhmässään enää vedota.

[Lisäys 20.4.] Uusi eduskunta ei ole edellistä konservatiivisempi. Hesarin vaalikonekartoituksen mukaan 59 prosenttia valituista edustajista kannattaa samaa sukupuolta olevien avioliitto- ja adoptio-oikeuksia. [/]

Aito avioliitto -hankkeen taustalla tuntuu olevan suhteellisen pieni kansanosa, lähinnä herätyskristittyjä. [Lisäys 20.4.] Aktiivien joukossa on toki myös esimerkiksi konservatiivisia ateisteja, mutta todellisen käyttövoimansa liike saa kristillisestä kentästä. [/]  Eduskuntaan on vaikeaa nähdä syntyvän sellaista enemmistöä, joka hanketta lähtisi tukemaan.

Kokosydäminen kannattaminen vaikeaa

Aito avioliitto -kampanja on osa suurempaa dilemmaa elämästä kristittynä yhteiskunnassa.

Silloin tällöin kristillisessä maailmassa törmää tilanteeseen, jossa huomaa olevansa noin periaatteessa aivan samaa mieltä jonkin yksittäisen kristityn tai kokonaisen ryhmittymän kanssa, mutta ei kuitenkaan voi täydestä sydämestä lähteä mukaan kannattamaan tämän toimintaa.

Syntyy ehkä liikaa kysymyksiä, joihin ei oikein saa vastauksia. Tai on erottavinaan puolitiehen jäävää ajattelua, väkisin puserrettua uskonhenkisyyttä tai yksinkertaisesti sitä, että joku on liikkeellä väärään aikaan tai väärässä paikassa.

Onko Aito avioliitto -hankkeessa sittenkin käynyt niin, ettei pelin ymmärretä päättyneen? Onko tilanne kuin jääkiekko-ottelussa, jossa loppusummeri on soinut, yleisö on poistunut ja hallin valoja jo sammutellaan?
Hävinnyt joukkue on jäänyt silti kentälle pelailemaan ja toivoo, että voisi vielä vaikuttaa tulostaululla näkyviin numeroihin.

En pyri repimään kampanjaa riekaleiksi: minähän kannatan sen tavoitetta sinänsä. Pyrin silti avoimesti tuomaan esille pari asiaa, jotka kampanjassa mättävät, koska uskon, että monia muitakin korpeavat Aito avioliitto -hankkeessa samanlaiset asiat.

Hapantuneet perustelut

Kansalaisaloitteessa mainitaan niin sanotun vanhan avioliittolain olevan aidosti tasa-arvoinen.
”Oikeudellinen tasa-arvo toteutuu nykyisen vielä voimassa olevassa avioliittolaissa, koska laissa oleva mies ja nainen -sukupuoliedellytys ei ole mielivaltainen eikä siten syrjivä. Jokainen suomalainen, joka täyttää avioliiton edellytykset, voi liiton solmia yhtäläisillä ehdoilla jo nyt”.

Valitettavasti keskustelu tämän asian osalta on jo ajat sitten muuttunut. Miksi kansalaisaloitteen tekijöiden on niin vaikeaa ymmärtää, ettei sukupuolineutraalin avioliittolain tasa-arvo viittaa naisen ja miehen tasa-arvoisuuteen vaan eri- ja samaa sukupuolta olevien pariskuntien tasa-arvoisuuteen? Nykylain kehuminen tasa-arvoiseksi kuulostaa ylimieliseltä letkauttelulta, jossa käsitteet ymmärretään tahallaan miten sattuu.

Kansalaisaloitteen mukaan ”muutoslain säätämisen eduskuntakäsittelyssä jätettiin keskeisiä asioita kokonaan selvittämättä. Siinä ei selvitetty lakimuutoksen merkitystä lapsen omien perusoikeuksien näkökulmasta lainkaan.”

[Lisäys 20.4.] Tällä viitataan lakivaliokunnan kielteisen mietinnön kohtaan, jossa ”Valiokunta kiinnittää erityistä huomiota myös siihen, että ennen näin merkittävien perheoikeudellisten lainsäädäntömuutosten toteuttamista tulisi laatia lapsivaikutusten arviointi”. Vaikutusarviosta on saattanut tulla hankkeelle oljenkorsi. Mikään ei nimittäin takaa, että arvioissa esitettäisiin kielteinen näkemys samaa sukupuolta olevien vanhemmuudelle. Kahden keskeisen lastensuojelujärjestöjen lähteminen Tahdon-hankkeen taakse antaa vihjeen siitä, että lapsivaikutusselvitys olisi todennäköisesti ollut pettymys konservatiiveille. [/]

Tulisi ymmärtää ero sen välille, onko perustelut esitelty ja kuultu, ja onko niiden annettu vaikuttaa lopulliseen päätökseen. Lapsen asema, toisin kuin aloitteessa esitetään, oli esillä vahvana keskusteluteemana koko prosessin ajan [vaikkei varsinaista selvitystä tehtykään]. Se oli itse asiassa yksi harvoja teemoja, johon nykyisen lain puolustajat tarttuivat yhä uudelleen ja uudelleen. Kellekään ei jäänyt epäselväksi, että uuden lain vastustajat pitivät juuri lapsen asemaa ongelmallisena.

Nämä perustelut eivät ikävä kyllä vakuuttaneet enemmistöä kansanedustajista.

Lapsen oikeus -argumentin toistelu, samoin kuin uskottelu, että eduskunta olisi hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittolain ilman parempaa tietoa lapsen edusta, kertoo juuri siitä, ettei keskusteluun ole tullut uuden hankkeen myötä mitään uutta. Ja juuri siksi keskustelua tuntuu välillä niin turhauttavalta jatkaa.

Perusteluja lakialoitteeseen on toki kirjattu muitakin. Aloitteessa viitataan muun muassa homoseksuaalisten pariskuntien korkeampaa eroriskiin, ja jälleen viitataan mahdollisten adoptiolasten etuun. Maassa, jossa noin puolet perinteisistä avioliitoista päättyy eroon, tämä perustelu kuulostaa ontuvalta. Pikemminkin näillä argumenteilla tulisi ajaa lakia avioeron kieltämiseksi – lapsen edun perusteella.

Rehellisyyttä peliin!

Minkälaisia perusteluja sitten perinteisen avioliiton puolesta tulisi esittää? Ehkä juuri niitä, joita kristityt poliitikot lakkasivat esittämästä jo vuosia sitten.

Tulisi viitata Raamattuun. Tulisi puhua Jumalan tahdosta. Tulisi olla huutava ja usein yksinäinen ääni erämaassa. Tulisi hyväksyä väheksyntä ja pilkka. Nyt ilmassa on epärehellistä taktikointia. Aito avioliitto -yhdistys kertoo olevansa ”uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton”, aivan kun aatteen takana olisi merkittävästi muitakin kuin tunnustavia kristittyjä.

Lapsen etuun ja joihinkin yksittäisiin tieteellisiin tutkimuksiin viittaaja kuulostaa keplottelijalta: hän ei kerro taustalla vaikuttavasta todellisesta motiivista – siitä, että hän uskoo Jumalan haluavan, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen liitto.

On aivan selvää, että Koska Raamattu näin sanoo -tyyppiset argumentit eivät vakuuta vastapuolta. Surullista on, etteivät ne tunnu enää vakuuttavan kaikkia herätyskristittyjäkään. Nyt täytyy yrittää raapia kasaan epätoivon vimmalla argumentteja, joihin on vaikeaa itsekään sitoutua.

Surullisinta avioliittokeskustelussa on ollut se, että sen myötä monista kristitystä on tullut pelkureita, jotka yrittävät peitellä vakaumustaan.

Kaikki nojaavat Puolimatkaan

Aito avioliitto -liikkeen keskeinen asiantuntija on professori Tapio Puolimatka.

Puolimatka on rohkea mies – itseasiassa yksi rohkeimpia kristittyjä Suomessa tällä hetkellä. Harva on käyttänyt niin paljon aikaa ja ammattitaitoa näkemystensä perustelemiseen. Tuskin kukaan tällä hetkellä tuotaa niin paljon tekstiä pamflettien ja kirjojen muodossa kuin Puolimatka. Materiaalia syntyy sellaisella palolla ja nopeudella, että hitaampaa hirvittää.

Puolimatka on myös – puoluejohtaja Päivi Räsäsen ohella – saanut harvinaisen epäkiitollisen roolin virallisena maalitauluna kaikelle mahdolliselle kritiikille ja silkalle henkiselle väkivallalle.

Tapio Puolimatkalle kuuluu siis roima annos arvostusta ja tunnustusta. Keskustelu avioliittolaista ei olisi samanlaista ilman häntä.

Valitettavasti Tapio Puolimatka on myös osa Aito avioliitto -liikkeen ongelmaa. Hän on yksinkertaisesti liian yksin.
Jos kysymys on yhdestä olennaisimmasta Suomalaisen yhteiskunnan kristillisestä ristiriitakysymyksestä, luulisi konservatiivien leiristä nousevan muitakin asiantuntijoita.

Mutta ei. Puolimatka puhuu, aatetoverit yleisössä nyökyttelevät. Tarkentavia lisäkysymyksiä ei nouse. Vaikutusvaltaisille liikkeille tyypillisiä koulukuntaeroja ei tunnu olevan.

Enemmistö Puolimatkan ajatuksia tyytyväisenä kuuntelevasta kampanjaväestä on tuskin saanut luetuksi yhtään hänen kirjaansa, tuskin edes montaa nettiartikkeliaan. Luottamus Tapio Puolimatkaan on vankkumaton, liian vankkumaton.

Jos kerran tieteellinen todistusaineisto miehen ja naisen avioliiton yksinoikeutuksesta on olemassa, missä ovat muut tohtorit ja professorit?

Aito avioliitto -kampanjan asiantuntijuus on liian kapea ollakseen uskottava.

[Lisäys 20.4.] Olisi epäreilua jättää mainitsematta teologi, toimittaja Pasi Turunen, joka on Tapio Puolimatkan tavoin pitkin matkaa esittänyt tieteellisiä argumentteja miehen ja naisen avioliiton puolesta. [/]

Katse eteenpäin

Saa nähdä, syntyykö uuden kansalaisaloitteen myötä enää samanlaista keskustelua avioliitosta kuin viime vuonna.

Ei välttämättä. Aloite saattaa aivan hyvin päätyä niiden aloitteiden joukkoon, jotka tähän mennessä ovat jääneet ilman suurta huomiota hyväksymättä.

Ehkä kristittyjen kannattaisi suunnata ajatuksiaan nyt enemmän Omantunnonvapaus-aloitteeseen. Siitä on yhteiskunnallinen keskustelu vielä pitkälti käymättä.

Mutta katsotaan avoimin mielin, miten tälle hankkeelle käy. Allekirjoittamaan vaan!