Aurinko on noussut

 

Mieheni sanoo minulle joskus, että olen epäluuloisin ihminen, jonka hän tuntee. Kyseenalaistan kuulemma aina kaiken ja haluan varmistaa asiat viimeistä pilkkua ja pistettä myöten.

–Onkohan se nyt ihan niin, oletko nyt aivan varma? kuulen jo vastaavani hänelle, mutta sain itseni kerrankin kiinni viime hetkellä. Onneksi minulla on kuitenkin kuuluisia sukulaissieluja. Epäilevän Tuomaan muistamme kaikki, mutta samaan epäileväisten kastiin kuuluu myös pappi Sakarias, Johannes Kastajan isä. Hänet tapaamme Luukkaan evankeliumin alkulehdillä, joulun tapahtumien esinäytöksessä.

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Sakarias ja hänen vaimonsa Elisabet olivat jo kypsässä iässä ja elivät kahdestaan, sillä toiveistaan, rukouksistaan ja yrityksistään huolimatta he eivät olleet saaneet lasta. Eräänä päivänä Sakariaan ollessa työvuorossa temppelissä tapahtuu jotakin odottamatonta. Hänelle ilmestyy enkeli, joka kertoo, että Sakarias ja Elisabet saisivat pojan, josta kasvaisi suuri Jumalan mies. ”Mistä voin tietää, että niin käy?” tivaa Sakarias ja esittää myös hyviä perusteluja sille, miksi enkelin sanojen toteutuminen on hyvin epätodennäköistä.

Enkeli ojentautuu täyteen pituuteensa, korottaa ääntään ja sanoo: ”Minä olen Gabriel, yksi niistä, jotka seisovat Jumalan edessä. Minut on lähetetty puhumaan sinulle ja tuomaan tätä iloista sanomaa.” Todennäköisesti Isä Jumala oli osannut odottaa, että Sakarias ei kovin helposti ottaisi näin yllättävää sanomaa vastaan, ja siksi viestiä tuomaan lähetettiin itse enkeli Gabriel, jolla arvovaltaa ja uskottavuutta oli yllin kyllin. Mutta siltä varalta, että suunnitelma A ei toimisi, Gabrielille oli annettu valtuudet ottaa käyttöön suunnitelma B. Enkeli käynnistikin varasuunnitelman ilmoittamalla Sakariaalle: ”Sinun suusi mykistyy nyt, etkä kykene puhumaan ennen kuin sinä päivänä, jona tämä tapahtuu, koska et uskonut sanojani, jotka aikanaan käyvät toteen.”

Sakarias oli tässä vaiheessa varmasti jo muotoilemassa nasevaa kommenttia ilmaistakseen epäilyksensä enkelin sanoja kohtaan. Mutta kun hän yritti puhua, hänen suustaan ei kuulunutkaan mitään. Hänestä oli tullut mykkä.

Voi, Sakarias, kuinka hyvin sinua ymmärränkään! Enkeli halusi tuoda sinulle iloisen sanoman, mutta miten vaikeaa onkaan uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Olit kokenut  pettymyksiä ja halusit suojella itseäsi enemmiltä kolhuilta. Elämä Elisabetin rinnalla oli löytänyt omat tutut uomansa, ja kaikkihan oli oikeastaan ihan hyvin – paitsi niinä hetkinä, kun heidän katseensa osuivat puiseen kehtoon, joka häämötti tavararöykkiön takana varaston peränurkassa. Sakarias oli veistellyt sen vuosia sitten, silloin kun he olivat vielä jaksaneet toivoa. Toivo oli kuollut kauan sitten, mutta he eivät kuitenkaan olleet hennoneet heittää kehtoa pois.

Viime aikoina ajatteluuni on istutettu uusia siemeniä. Työnohjaajaopintojeni yhteydessä kuulin  ajatuksen, joka ravisteli maailmankuvaani: ”Tulevaisuus vaikuttaa meihin yhtä paljon kuin menneisyys”, sanoi kouluttajamme. Höristin korviani. Mitä ihmettä, miten tulevaisuus muka voisi vaikuttaa meihin, eihän sitä ole vielä olemassakaan?

Mutta uusi ajatus oli niin kiehtova ja kutsuva, että se ei jättänyt minua rauhaan. Voisiko se, millaiseksi kuvittelen tulevaisuuteni, vaikuttaa siihen, miten elän elämääni nyt? Mieleeni palautui aika joitakin vuosia sitten, kun olin toipumassa raskaasta menetyksestä. Olin matkustanut lomakohteeseen, jossa oli esitteen mukaan mahdollista nähdä auringonnousu ensimmäisenä Euroopassa. Halusin olla todistamassa tuota ihmettä ja nähdä sen omin silmin. Peittoon kääriytyneenä värjöttelin hotellihuoneen parvekkeella ja odotin.

Parvekkeella oli kylmää ja pimeää, mutta jostakin syystä minulle oli tärkeää uskoa auringonnousuun ja siihen, että pian se tapahtuisi. Odotin ja odotin. Yhtäkkiä taivaanranta alkoi punertaa, ja auringon hehkuva kaari työntyi esiin meren sylistä. Näppäsin siitä kuvan, ja se on edelleen pöydälläni muistuttamassa tuosta ajanjaksosta, kun aurinko alkoi jälleen nousta elämässäni. Sellin ovi avautui, ja menneisyyden vanki astui tulevaisuuteen ja toivoon.

Auringonnousu on ikiaikainen symboli toivon esiinmurtautumisesta ja elämän voitosta. Jouluna käynnistyi pimeyden ja kuoleman lopullinen lähtölaskenta, kun Jumala tuli ihmiseksi ja Kristus syntyi maailmaan. Sakariaan ja Elisabetin pienelle Johannekselle oli tiedossa suuri tehtävä Kristuksen edelläkulkijana, mutta nyt hän tuhisi vielä kehdossa, joka oli riemusaatossa kannettu varastosta sisälle taloon. Puhekykynsä jälleen takaisin saanut Sakarias, täynnä iloa ja Pyhää Henkeä, kuulutti profeetallisia sanoja: ”Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.” (Luuk. 1:78–79).

Ensimmäisenä jouluna toivo hulmahti ihmiskunnan taivaalle kuin merestä noussut aurinko. Sen jälkeen jokainen joulu muistuttaa meitä siitä, että todellinen valo on jo tullut maailmaan. Aurinko on noussut, Kristus on tullut.