Kirjoittanut
Sitoutumisen ihanne ei ollut tarkastelujakson (1960-2008) aikana juurikaan muuttunut, eli kristityn ihannekuva oli säilynyt korkealla. Sitoutumisen todellisuudessa sen sijaan oli tapahtunut suuriakin muutoksia. Todellisuus ei vastaa ihannetta tai ihanne ei vastaa todellisuutta. Ihan miten kukin haluaa.
Häkkisen väitöskirja herätti ja herättää edelleen paljon ajatuksia, joiden punainen lanka on seuraava kysymys: pitäisikö rehellisyyden nimessä tinkiä ihanteista kun ne kerran eivät vastaa todellisuutta?
Yleisen kehityksen valossa näyttää mielestäni sitä, että niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin ollaan yhä taipuvaisempia vastaamaan tähän kysymykseen ”Kyllä”. Ihanteita ollaan ”rehellisyyden nimessä” valmiit muokkaamaan niin, että niiden ja todellisuuden välinen ero kaventuu. Äärimmäisissä tapauksissa ollaan valmiit jopa luopumaan ihanteista vanhanaikaisina ja romutuskypsinä. Yrityksiä pitää kiinni ihanteissa leimataan herkästi hurskasteluksi ja/tai kaksinaamaisuudeksi.
Itse näen asian niin, että ihanteista luopuminen on antautumista pahuudelle. Ei ristiriidat ihanteiden ja todellisuuden välillä todista ihanteita vastaan. Eikä saavuttamatta jääneet ihanteet ole todistusaineistoa niitä vastaan. Päinvastoin. Ristiriidat ja saavuttamatta jääneet ihanteet osoittavat, että meidän pitää vielä ahkerammin ja määrätietoisemmin pyrkiä toimimaan ihanteita kunnioittaen ja ihanteisiin pyrkien. Kristittyinä puhumme kilvoittelusta.
Joskus tuntuu, että kilvoittelu on yleisesti unohdettu perusosa luterilaisessa kulttuurissa. Ainakin osittain tämä johtuu siitä, että jotenkin pelkäämme hyvän tekemisen ja pelastumisen yksin armosta olevan ristiriidassa. Kilvoittelu koetaan yritykseksi ansaita sellaista, mitä ei voi ansaita – pelastusta.
Itse en näe mitään ristiriitaa kilvoittelun ja armopelastuksen välillä. Oikeastaan päinvastoin. Mitä enemmän kilvoittelee, sitä enemmän tulee todistetuksi, kuinka riippuvainen on armosta. Rehellisen ihmisen on kilvoittelussa pakko Paavalin kanssa todeta: ”Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.”
Minusta kilvoittelun unohtaminen on vahinko ja vahingoksi meille ja kulttuurillemme. Ilman kilvoittelua ei tarvita ihanteita ja ilman ihanteita ei kilvoittelulla ole päämäärää. Käytännön elämässä tämä väistämättä johtaa arvojen haalistumiseen ja haihtumiseen.
Arvoiltaan heikossa toimintaympäristössä olemme kuin hapuilevia suunnistajia. Arvotyhjiössä olemme täysin hukassa.
